Magia, loitsut ja taikaan turvautuminen näyttelevät keskeistä osaa monen maan ja kulttuurin historiassa. Suomalaisessa kansanperinteessä loitsut ovat eläneet rikkaana yllättävän pitkään ja erityisen mielenkiintoista ovat taikojen arkinen luonne. Englantilainen Kalevala-tuntija John Martin Crawford on kirjoittanut, että ”toisin kuin minkään muun kansan tarinoissa, tässä (Kalevalassa) sankarit ja puolijumalat saavat melkein kaiken aikaan taian avulla”. Vaikka okkultismin ja esoterian historia tuntee loitsuja ja magiaa kaikkialta, tuntuvat monet skandinaavis-suomalaiset loitsut keskittyvän nimenomaan melko tavallisiin asioihin, kuten karjan turvassa pysymiseen, kalasaaliin turvaamiseen, lemmen nostattamiseen tai sadon suojelemiseen.
Keväällä 2023 ilmestynyt uskontotieteilijä Karolina Kouvolan Pohjolan noituus. Magian historia Pohjoismaissa (Atena, 2023) tarjoaa oivan johdatuksen pohjoismaisen magian tuhatvuotiseen tunnettuun historiaan. Vaikka aiheesta on kirjoitettu paljon, on Kouvolan parisataasivuinen uutuus onnistunut johdanto laajaan aiheeseen. Hyvin jäsennetty teos tarjoaa historiallisen linjan lisäksi koko joukon hersyviä anekdootteja ja yksityiskohtaisempia kuvauksia loitsijoista aina viikingeistä shamaaneihin. Kouvola avaa myös eri yhteiskuntakerrosten suhdetta magiaan eri aikoina ja yllättävää luettavaa on muun muassa kuvaus Turun Akatemian opettajien okkultistisista harrastuksista.
KRISTINUSKON SUHDE magiaan on ollut kompleksinen kautta historian. Magian ja Raamatun mutkikasta suhdetta on käsitelty ansiokkaasti myös suomenkielisen tutkimuksen kentällä, viimeksi vuonna 2017 artikkelikokoelmassa Raamattu ja magia (Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 110). Lyhyesti kiteytettynä magialla tarkoitetaan ihmisen toimintaa, jossa hän pyrkii vaikuttamaan omin avuin henkivaltoihin, Jumalaan tai jumaliin. Vaikka kristinuskon suhde magiaan on ollut jännitteinen, Kouvola ei kirjassaan syyllisty tarpeettomaan vastakkainasetteluun, vaan summaa jo kirjan alkupuolella, että ”kristinusko ja magia evät ole toistensa vastinparit”.
Usein kansanuskomukset, taiat ja kristinusko ovat paikallisesti ammentaneet toisistaan ja kristinuskon henkilöt ovat asettuneet loitsuihin luontevasti Tapion ja Ahdin rinnalle. Usein kristinuskon kiesukset ja marjatat ovat myös perineet vanhojen jumalien tehtäviä. Kyseessä ei siis ole ainakaan aina ollut radikaali pakottaminen vaan osin luonnollinen siirtymä.
Kouvola kuvaa, että myös vastakkainasetteluakin on silti osattu harjoittaa – erityisesti kansankertomuksissa. Tyypillinen asetelma on, että vanhat jumalat mittelevät kristinuskon edustajien kanssa. Herkullisen esimerkin Kouvola tarjoilee Poltetun Njállin saagasta, jossa lähetyssaarnaaja ja berserkki koettavat, kenen siunaama tuli polttaa ja ketä. Lähetyssaarnaajan tuli kärventää berserkkiä pahoin ja uuden uskon voimasta vakuuttuneina tapahtuman todistajat rientävät kasteelle.
Erityisesti Karjalassa perinteiden sekoittuminen on ollut tiivistä ja ristikansaksi itseään kutsutun kansan keskuudessa ovat nivoutuneet yhteen ortodoksinen perinne ja tietäjäperinne loitsuineen. Kouvola kertoo, kuinka ”pyhimyskalenterin hahmot esiintyvät loitsuissa kristillistä aikaa vanhempien hahmojen rinnalla” ja muun muassa tämän vuoksi ”on erittäin haasteellista rakentaa kuvausta jonkinlaisesta puhtaasta ja alkuperäisestä kansanuskosta, johon kristinusko ei olisi sekoittunut”.
Paikoin lukiessa tuntuu siltä, että kristillisten rukousten Jumala ja pakanajumala Ukko seurueineen esiintyvät loitsuissa sulassa sovussa. Kouvola siteeraa esimerkiksi Pohjois-Karjalan Kiteeltä peräisin olevaa loitsua, jossa pyydetään Metsä Hippa hallipartaa suojelemaan väkeä karhuilta. Metsän Hippa halliparran lisäksi toivomus kohdistetaan myös Ukkoselle, yliselle Herralle sekä Pilven päälliselle Jumalalle.
KRISTINUSKON VAIKUTUS pohjoiseen magiaan ei jäänyt pelkälle sanojen tasolle. Kouvola kertoo, kuinka kirkoissa kuullut rituaalit yhdistyivät loitsuihin ja esimerkiksi ehtoollisleipää pidettiin todella arvokkaana taikakaluna. Siksi myös ehtoollisleipiä anastettiin, vaikka kirkko ei sitä katsonutkaan hyvällä. Kouvola kiinnittää huomiota myös teologiseen ristiriitaan: loitsiminen terveyden eteen saatettiin nähdä teologisesti uhkana, mutta pyhimysten suorittamat ihmeteot olivat yleisesti hyväksyttyjä. Taikakaluja vierastettiin, mutta reliikkeihin uskottiin. Kouvolan kertoman mukaan ei ole liioiteltua väittää, että kirkko pyrki hengelliseen monopoliin, joskin ajasta ja alueesta riippuvalla painotuksella.
Varsinainen noitien, tietäjien ja loitsunharjoittajien vainoaminen ei kuitenkaan tunnu alkaneen kirkon aloitteesta, vaan pikemminkin ihmisten omista selkkauksista. Yhteisöissä noidaksi epäiltiin sellaista henkilöä, joka magian avulla tuotti hyvää itselleen muiden kustannuksella. Vaikka puhdasoppisuuden ajan alkusoittona papisto aloittikin kiivaan saarnaamisen noituutta vastaa, hysteria syntyi kansan parissa. Mielenkiintoista on, että katolisen ajan Skandinaviassa noitavainoilta pitkälti vältyttiin, mutta 1600-luvulla tilanne kiristyi. Luterilaisuuden ensimmäisen kokonaisen vuosisadan aikana kansasta haluttiin kitkeä katolaisen ajan perinteet ja kansanuskon jäänteet. Kirkon painokkaat ulostulos ja papiston saarnat siis tarjosivat kinaavalle kansalle uuden välineen välienselvittelylle. Kouvola summaakin, että tärkein syy haastaa ihminen noituudesta käräjille oli ”kahden ihmisen tai suvun välinen riitatilanne”.
Kauhukuvasto kuitenkin vaihteli alueittain jopa Suomen sisällä. Esimerkiksi ruotsinkielisellä pohjanmaalla tarinat noitasapateista olivat yleisiä ja laajalle levinneitä, siinä missä Itä-Suomesta niitä ei tunneta juuri lainkaan. Vastaavasti Ahvenanmaalla noitavainohysteria oli voimakkaampaa kuin mantereella. 1600-luvun ajan kuohunut noitakammo kuitenkin lieveni 1700-luvulle tultaessa ja lopulta magian harjoittamisesta syyttäminen marginalisoitui lähinnä maaseudun ja syrjäalueiden ilmiöksi.
KAIKEN KAIKKIAAN Kouvolan kirja toimii hyvänä käsikirjana sille, mitä magialla on tarkoitettu, miten sitä on harjoitettu ja millaisia käsityksiä siihen on liitetty. Kompaktina yleisteoksena se asettuu samalle tasolle Mirkka Lappalaisen Pohjoisen noidat – Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa -kirjan rinnalle. Siinä missä Lappalainen ja aiheeseen syventynyt Marko Nenonen keskittyvät nimenomaan noitavainoihin ja monet ei-akateemiset kirjoittajat spekulaatioihin ja esoteerisen perinteen pohtimiseen, Kouvola antaa selkeän yleiskuvan pohjoismaisen magian kirjavasta historiasta.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!