Kesäkuun alku vuonna 1972 oli minulle tärkeä vaihe elämässä. Kävin silloin Pitäjänmäen seurakunnan rippikoulun Ranta-Vaahalan leirikeskuksessa Kärkölässä.

Leirillä tutustuin kahteen asiaan. Ensinnäkin sellaiseen nuorisokulttuuriin, jonka olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan. Tempauduin mukaan.

Toiseksi minulle syntyi ymmärrys uskosta Jumalaan ja myös kokemus siitä. Tempauduin mukaan niin täysillä, että uskosta ja sen maailmasta kertomisesta tuli minulle elämänura. Minusta ei tullut pappia vaan toimittaja.

En ole aktiivisesti muistellut rippikouluaikoja, kunnes aloin pohtia niitä kuluneen vuoden aikana. Sellainen taitaa kuulua eläköitymisen taudinkuvaan. Syttyy halua tarkastella elämää sekä kriittisesti että nostalgisesti. Haluan löytää punaisia lankoja omista muistoistani ja elämänvaiheistani.

TAPASIN YHDEN tutun seurakuntanuorista. Olimme aikanaan paljon tekemisissä, mutta ohikiitävän hetken olin kuin klapilla päähän lyöty: Kuka tuo ihminen on? Hän sanoi nimensä ja valahdin punaiseksi. Miten en tuntenut!

Juttelimme sitten vanhaan tyyliin ja muistelimme kunniakasta nuoruutta, kunnes hän kertoi, että meillähän oli puheenvuorot Kirkon nuorisopäivillä. En muistanut tapahtumasta mitään, ja autettunakin vain sen, mitä kerrottiin. En löytänyt itseäni hänen muistostaan.

Pitäisikö olla huolissaan? Ehkä, vaikka kaikkea ei voi muistaa.

Muisti on irrallisten, pistemäisten muistojen parvi. Se, miten yhdistämme pisteet, on elämämme tarina.

MEITÄ OLI KOOLLA toukokuun loppupuolella parikymmentä 1970-luvulla Pitäjänmäen seurakuntanuorissa mukana ollutta. Minun aktiiviset vuoteni olivat 1972–1976 eli rippikoulusta armeijaan menoon.

Tapaaminen jännitti minua etukäteen. Jälkikäteen monet vaikutelmat ja muistot lainehtivat mielessäni. Olen yhä hieman pöllämystynyt.

Muistimme paljon yhteisiä asioita, kokemuksia, tapahtumia, keskusteluja ja tunteita, mutta jotkut muistot jäivät minulta ilmaan roikkumaan. Valokuvat todistivat minunkin olleen monessa mukana, mutta kuka olin kuvassa? Miksi minulla on vain hutera sisäinen yhteys tuohon hahmoon?

Kun katson valokuvaa itsestäni isosena rippileirillä, katsoin kuvaa itsestäni toukka-asteella. Sittemmin olen koteloitunut ja muuttunut perhoseksi monta kertaa.

Kirjoitin tuolloin runoja, mutta muistan, etten näyttänyt niitä kenellekään, enkä keskustellut runoista kenenkään kanssa. Kuitenkin runojani on julkaistu seurakuntanuorten Varapäre-lehdessä. Toisin sanoen asia oli hyvinkin yleisessä tiedossa.

Sisäinen kokemus (muistikuva runopojan yksinäisyydestä) ja todellinen tilanne ovat ristiriidassa.

SEURAKUNTANUORISSA LIIKKUI 1970-luvulla paljon porukkaa. Ilmapiiri oli salliva ja erilaiseen toimintaan rohkaiseva. Ansio kuuluu monille työntekijöille, mutta minun muistoissani erityisesti pastori Rauno Elomaalle ja lehtori Lahja Sarkkiselle.

Elomaa edusti vapaampaa kasvatuskristillistä linjaa, Sarkkinen hengellisempää viidesläistä linjaa. Nuoret kasvoivat yhdessä tämän jännitteisen yhteisöllisyyden keskellä ilman ihmeempiä raja-aitoja.

Pitäjänmäen kirkon 60-vuotisjuhlassa 2019 Raija Talvio – yksi 70-luvun seurakuntanuorista – piti puheen, joka löytyy myös Kotimaa.fi:n vierasblogista. Siinä hän hahmotteli kolme seurakuntanuorten ryhmää.

Ensin olivat niin sanotut hengelliset, joita innostivat raamattupiirit ja uskosta todistaminen. Sitten olivat viihtyjät, jotka pelasivat mieluummin lentopalloa kuin puhuivat uskonasioista. Kolmantena ryhmänä olivat yhteiskunnallisesti suuntautuneet, maailmantuskaiset, jotka puhuivat diakoniatyöstä ja rotusorron vastustamisesta.

Itse tunnistan myös neljännen ryhmän eli väittelijät. He halusivat keskustella filosofisesti ja teologisesti uskon ja ateismin asioista. Viimeksi mainittu väki oli yksittäisiä ihmisiä, jotka piipahtivat seurakuntanuorissa. Väittelyt olivat erityisesti mieleeni.

Minä kuuluin jollain tavalla kaikkiin ryhmiin. Tai ainakin tunsin ihmisiä niistä ja osasin puhua heidän kanssaan. Osasin ottaa rooleja, muuttaa kielipeliäni kulloisenkin tilanteen mukaan. Näin muistan ja koen, vaikka se ei ehkä pitäisikään paikkaansa.

TOUKOKUISESSA TAPAAMISESSA myös mukana ollut Rauno Elomaa kertoi erikoisen tapauksen. Leirikeskuksessa hänen oveensa oli koputettu. Minä olin astunut sisälle ja sanonut:

– Mitä tuumaat, jos eroan kirkosta ja liityn helluntailaisiin?

Elomaa vastasi:

– Tee niin kuin itse koet parhaaksi, mutta odotin kyllä sinulta enemmän.

En ollut vastannut tähän enää mitään, vaan pyörähtänyt kannoillani ja poistunut yhtä nopeasti kuin olin tullutkin.

En itse muista tapausta. Se saattaa liittyä vaiheeseen, kun innostuin Jeesus-hipeistä. Heissä oli mielestäni jännittävää anarkiaa. Eräskin porukka käytti ehtoollisaineina kahvia ja donitseja.

Tosin sittemmin opin tietämään, että pohjimmiltaan moni Jeesus-hippien yhteisö oli sangen konservatiivinen teologialtaan, vaikka joissain ulkoisissa asioissa hyvinkin vapaan oloinen.

En kyllä muista vakavasti harkinneeni kirkkokunnan vaihtoa, ehkä halusin vain testata pappia.

RIPPIKOULU JA sitä seuranneet vuodet seurakuntanuorissa tekivät minusta paljolti sen, mikä minusta tuli. Löysin tien, jota ryhtyä kulkemaan. Ostin sen, mitä seurakunta myi.

Kirjoitin 36 vuotta ammatikseni uutisia, artikkeleita, haastatteluja, reportaaseja, arvosteluja ja muuta asiaan kuuluvaa kirkon elämänpiiristä. Kovin monta päivää en vaihtaisi pois.

Tuntemistani 70-luvun pitäjänmäkeläisistä seurakuntanuorista vain muutama lähti lukemaan teologiaa. Minä yhtenä heistä, vaikka sitten valmistuinkin teatteritieteestä. Ainakin kaksi hakeutui nuorisotyöhön.

Kaikki toukokuun tapaamiseen osallistuneet sanoivat aikaa seurakuntanuorissa merkitykselliseksi, erityisesti kaveri- ja ystävyyssuhteiden kannalta. Osa kertoi saaneensa henkistä ja hengellistä evästä. Vain kaksi sanoi suoraan, ettei ollut perustanut uskonnollisuudesta.

Elämä oli koetellut toisia kovemmin kuin toisia. Yksi kertoi työuransa huippukohdista, toinen avioeroistaan, kolmas liki 20 vuotta kestäneestä kipupotilaan urastaan.

Seurakuntanuoriaikoina syntyy luonnollisesti myös monia seurustelusuhteita. Nyt ne ovat toivottavasti vain lempeä muisto. Yksi avioparikin porukassa oli, tosin he olivat löytäneet toisensa vasta kymmenkunta vuotta sitten.

HUOLIMATTA VAHVASTA yhteenkuuluvuuden tunteesta ja iloisesta jälleennäkemisestä minulle jäi kummallinen olo. Vuosikymmenet ovat muokanneet vanhoista kavereista sellaisia kuin he nyt ovat.

Yhteisestä kokemuksesta Pitäjänmäen seurakuntanuorissa ei seurannut samanlaista elämää, ei ulkoisesti eikä uskonnollisesti. Olimme osa yhteistä kokemusta, jonka jokainen viime kädessä koki yksilöllisesti.

Jokainen sai matkallensa samanlaiset eväät, mutta noukki reppuunsa itselleen sopivimmat.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!