Syksyllä 2021 Tapio Koivukari vietti aikaa taiteilijaresidenssissä Assisissa Italiassa yhdessä taiteilijavaimonsa kanssa. Paikallisiin kirkkoihin heitä opasti fransiskaaniveli, joka kertasi kuuluisan Fransiscus Assisilaisen tarinaa. Kirjailija työskenteli kirkonkellojen moikuessa talonkattojen yllä.

– Sen paikkakunnan ilmapiiri oli sellainen, että se yllytti uudella tavalla miettimään asioita, Tapio Koivukari kertoo.

Vanhan Rauman keskustassa kävellessämme pitkänhuiskea raumalainen päivittelee tietoa, jonka mukaan Fransiscus oli vain 140-senttinen hörökorvainen mies. Tämä ”Jumalan pieni köyhä” oli luopunut ylellisestä elämästään ja ryhtynyt munkiksi. Vuonna 1228 hänet julistettiin pyhimykseksi.

Fransiscus Assisilaisen perintö näkyy yhä myös Raumalla. Rauman Pyhän Ristin kirkko on alun perin rakennettu fransiskaaniluostarin kirkoksi 1500-luvulla. Pyhimyksen patsas seisoo kirkon ja seurakunnan virastotalon välissä. Seurakunnan olohuoneeksi kutsuttu Fransiscus-talo tarjoaa yhdessäoloa, kahvia ja aamupuuroa.

Teologian maisteriksi 1980-luvulla valmistunut Tapio Koivukari hautasi ajatuksen omasta pappisurasta, kun kirjoittaminen vei mennessään, mutta Assisissa ajatus pulpahti jälleen pintaan.

Matkan tuloksena syntyi myös romaani Sataman laulu (2022). Kirjassa seikkailee nuori teologian opiskelija, josta voi tunnistaa kirjailijan itsensä ja kenties joitakin opiskelutovereita.

– Viime syksynä minulta pyydettiin pitämään muistopuhe uskonnottomissa hautajaisissa. Pian sen jälkeen oli opiskelija-aikaisen kaverin hautajaiset. Se oli viimeinen sysäys kirjoittaa kirje Turun piispalle.

– Ettes sunkka näi vanhoi äiji mittäm papiksi vihi, ettehä?

– Kyl maar oikke voidais vihki, tuli vastaus, Tapio Koivukari kertoo kirjeenvaihdosta Mari Leppäsen kanssa vapaasti Rauman giälel käännettynä.

Myönteinen vastaus oli toisaalta innostava, toisaalta pelottavakin. Mahtaako tästä mitään tulla, Koivukari ajatteli, mutta rohkaistui kokeilemaan, ettei sitten tarvitse vanhainkodissa katua.

– Ikkä on se verra, ett jos jotta viel meina tehd ni kannattais tehd ny.

ISÄN VUONNA 1959 veistämästä puuveneestä luopuminen oli Tapio Koivukarille haikea pala.

– Puupaatista luopumisesta tuli raumalaiselle eksistentiaalinen kriisi, johon ei auttanut kuin papiksi ryhtyminen, Koivukari selittää tavalla, joka saa niin kirjailijan kuin haastattelijankin suupielet nykimään.

Veneaiheisen runokirjankin hän on kirjoittanut raumaksi: Viäläk teil se paatt o.

Isältä peritylle veneelle poika oli jo lukioikäisenä antanut nimen Halldís, koska häntä kiinnosti islantilainen kirjallisuus. Sieltä se nimi oli löytynyt.

Vuosia myöhemmin hän löysi Islannista vaimonkin. Nomen est omen – nimi oli kuin olikin enne, vaikka matkassa oli monta karikkoa. Ei enää merikelpoinen Halldís on nyt lahjoitettu Rauman Merihistorialliselle yhdistykselle.

Tapio Koivukari Rauman Pyhän ristin kirkossa vierellään Kerttu Horilan teos On riemu kun saan tulla sun Herra temppeliis. Kuva: Kaj Aalto

TAPIO KOIVUKARIN viimeiset 20 vuotta kirjailijana ovat olleet työntäyteisiä. Hän on aina tiennyt jo ennen kirjan valmistumista, mikä seuraava projekti on. Teoksia on syntynyt tasatahtiin ja väliin on mahtunut käännöstöitä ja timpermannin hommiakin.

Koivukarin pääteoksena pidetään saaristolaistrilogiaa, mutta menestynein romaani on Unissasaarnaaja, josta Koivukari sai arvostetun Runeberg-palkinnon. Muitakin tunnustuksia on tullut erityisesti raumalaista saaristolaiselämää käsittelevistä teoksista.

Kun viime vuonna ei tiedossa ollutkaan uuden romaanin kirjoittamista tai muuta isompaa työtä, kirjailija oli uudessa tilanteessa. Olisiko tämä kenties merkki jostakin, kun se teologian tutkintokin kerran tuli suoritettua?

Suora kysymys: puhuiko Herra?

– Kyllä oikeastaan, kun tarkkaan katsotaan. Olen tosin aika ujo käyttämään näitä ilmaisuja, mutta koen kyllä, että minut on kutsuttu aiheeseen, Koivukari vastaa verkkaisesti.

Ordinaatiokoulutuksessa hän oppi, ettei papin tarvitse olla täydellinen kristitty ja ihminen, mutta saa olla paljon isommalla asialla. Pitää noudattaa kutsua, ja se kutsu kyllä kantaa.

Koivukarille on räätälöity seurakuntapastorin määräaikainen virka Rauman seurakuntaan. Siellä tarvitaan kesälomasijaisia ja lisävoimia muun muassa kasvaneiden rippikouluryhmien ohjaamisessa. Pesti kestää elokuun 2024 loppuun. Siitä maksetaan puolikasta palkkaa, jotta kirjailijalle jää aikaa kirjoittamiseen, ja se toteutuu kahden kuukauden jaksoissa, jotta työmääräkin pysyisi viisikymmenprosenttisena.

Samaan aikaan pappisvihkimyksen Turun tuomiokirkossa toukokuun alussa sai myös Merita Huokuna, joka astuu niinikään Rauman seurakunnan määräaikaiseen seurakuntapastorin tehtävään.

ELÄMÄNKOKEMUKSESTA ON hyötyä varsinkin ammatissa, jossa ihmisten kohtaaminen on tärkeä osa työtä. Koivukari toteaa, että hänen kanssaan vihkimyksen saaneet yhdeksän pappia ja kolme diakonia ovat mielenkiintoinen joukko, jossa on ihmisiä monenlaisista taustoista ja ammateista. Vain pari heistä on alle 30-vuotiaita.

– Minä olen porukan vanhin. Moni on ollut hoitoalalla ja jotkut ovat tehneet myyntityötä, joka on ihmisten kohtaamista ja luottamuksen rakentamista. Entisiä ammatteja on messikallesta lentoemäntään, joten kai sinne yksi satamakirvesmieskin joukkoon mahtuu, Koivukari veistelee.

Tapio Koivukarilla on kokemusta niin ahtaajan, puusepän, maalarin kuin uskonnonopettajan töistä. Hänen isänsä oli raumalainen työkalusuunnittelija ja äiti luokanopettaja, Karjalan evakko.

Paitsi käsillä tekemisen taitoon hän tutustui kotona äidin kautta myös ortodoksiseen uskoon. Äiti oli kastettu ortodoksiksi, mutta konfirmoitu luterilaiseksi.

Elämää nähnyt kirjailijapappi tuskin on mikään horrossaarnaaja, vaan asettelee sanansa harkitusti. Hän kertoo kyllä eläytyneensä horrossaarnaajan olotilaan kirjoittaessaan Unissasaarnaajaa, joka on kudottu lähinnä raamatunlauseista.

– Se olikin muuten kumma, kun asemoi itsensä tähän olotilaan, niin olin sellaisessa tajunnan virrassa, että tätä tekstiä olisi tullut vaikka kuinka paljon. Se ei ollut loogisesti rakentuvaa.

Koivukari kertoo kuulleensa kerran luterilaisen kirkon virassa olevan papin saarnan, joka oli kuin metrilakritsia. Sen olisi voinut pistää poikki mistä vain, eikä kukaan olisi huomannut, jos olisi ottanut pätkän ja siirtänyt toiseen paikkaan.

– Minulle selvää on, että olemme kirkossa historiaamme sidottuja ja teologiamme on matkalaisen teologiaa. Perillä sitten nähdään, miten asiat todella ovat, kun uskominen muuttuu näkemiseksi.

Koivukarilla ei ole läheistä suhdetta mihinkään herätysliikkeeseen. Kuitenkin häntä puhuttelee pienellä paikalla oleminen ja körttiläisten tapa ilmaista asiaa. Hän sanoo olevansa ulkokörtti. Pienimuotoinen ortodoksikirkon fanitus on äidin peruja.

Kirjailija Tapio Koivukarilla on kokemusta monista ammateista. Islannissa hän oppi kielen tekemällä töitä rakennuksella, kalateollisuudessa ja puutyön opettajana niin hyvin, että on suomentanut islannista yli kaksikymmentä romaania. Kuva: Kaj Aalto

ISLANNIN KIELEN taitajana tunnettu Koivukari oppi kielen käytännön töiden kautta. Hän on työskennellyt Reykjavikin kaupungintalon rakennustyömaalla, kalatehtaalla sekä puutyön opettajana yläkoulussa Isafjörðurin pienessä satamakaupungissa. Toki hän oli käynyt islannin peruskurssin Helsingissä. Islantiin Koivukari lähti, kun ensimmäinen avioliitto oli päättynyt eroon ja hän halusi vaihtaa maisemaa.

Taustalla oli myös halu päästä kokemaan ulkohmailla työskentelyä. Koivukarin isä oli ollut Ruotsissa viilarina 1950-luvun alussa. Isoisä oli ollut Amerikassa Massachusettsissa valuhommissa ennen ensimmäistä maailmansotaa.

– Minulle jäi polttelemaan, että johonkin pitäisi päästä. Niinpä päätin lähteä riittävän kauas enkä tyytyä Pohjois-Norjaan. Islannissa kuului olevan työnsaanti helppoa, hän kertoo.

Isafjörðurista, jota Koivukari kutsuu Islannin Raumaksi, hän löysi Hulda Leifsdóttirin, nykyisen vaimonsa. Isafjörður on satamakaupunki, jolla on oma paikallisidentiteetti. Siellä oli telakka, ja lankomies oli sen toimitusjohtaja. Yhteistä Rauman kanssa on myös islantilaisittain mainittava puutaloalue 1800-luvulta.

– Islanti on toinen kotimaani, ja Isafjörður on toinen kotikaupunkini. Kun sinne menen, en tunne olevani ulkopuolinen, Tapio Koivukari sanoo.

Perheeseen kuuluu yhteinen poika Isak, sekä Reykjavikissa asuva tytärpuoli. Islannin kielestä Koivukari on suomentanut yli 20 kirjaa. Se on ollut sopivaa vaihtelua omaan kirjoittamiseen.

– Suomentaminen oli hyvää kirjoittajakoulutusta. Ensimmäinen kääntämäni kirja oli Vigdis Grimsdottirin Olen leijona. Kun suomen kielen lehtori Timo Karlsson Reykhjavikissa tarkisti suomennoksen, se oli minun kääntäjäkoulutukseni, Koivukari hymähtää.

Saavutus on sekin, että neljä Koivukarin kirjaa on käännetty islanniksi. Tunnettuus ja vierailu saarivaltakunnassa poiki äskettäin myös yllättävän tv-esiintymisen. Tuttu toimittaja kutsui hänet kommentoimaan Suomen Nato-jäsenyyttä paikallisen A-studion suoraan lähetykseen.

KESÄ 2023 kuluu papin töissä, joita Tapio Koivukari hieman ujona miehenä pitkään vältteli. Hän ajatteli, että pappina sitä on kaikkien silmätikkuna ja aina töissä.

– Minusta tuli kirjailija, joka on aina yhteisön silmätikkuna ja aina töissä, hän naureskelee.

Pappina hän laittaa persoonansa likoon ja aikoo on pitää iltakirkkoja Rauman murteella.

– Täytyy kuitenkin vetää harjoituksen vuoksi ensin muutama saarna pitkällä suomella.

Siispä toivotan menestystä uusiin tehtäviin:

”Luanikast reissu!”

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!