Olen onnellinen, että en ollut äiti sota-aikana, Hilkka Olkinuora, 74, huokaa. Hän kertoo itkeneensä joka kerta, kun joku omista pojista on täyttänyt 17 vuotta.

– Mieleeni tuli, että tuonkin olisin joutunut lähettämään rintamalle.

Hän ei olisi halunnut olla äiti myöskään oman äitinsä nuoruudessa. Uran ja äitiyden yhteensovittaminen oli 1940–50-luvuilla vielä kovin vaikeaa.

– Sen ajan äitiysihanne murskasi virkaäidit.

Helppoa ei ole nytkään. Olkinuora säälii \n>nykyäitejä, joiden vanhemmuus on loputonta suorittamista.

– Imetysintoilijat sanovat, että kaikki on pilalla, jollet pysty imettämään. Sormisyömisestä on tehty uskonlahko ja lasten pakkotahtinen kuskaaminen harrastuksiin on enemmän sääntö kuin poikkeus. Filtteröity instatodellisuus aiheuttaa anoreksiaa, myös äitiyden anoreksiaa.

OLKINUORA PÄÄTYY pohdinnassaan siihen, että on saanut kuusi lastaan yhteiskunnallisesti melko hyvien tähtien alla.

Esikoispojan syntymän aikaan vuonna 1969 hän oli huoleton parikymppinen draamakirjallisuuden ja journalismin opiskelija, jolle äidiksi tulo oli luonnollista. Seuraavat lapset syntyivät 1972 ja 1974. Synnytykset olivat helppoja ja ne hoidettiin hyvin.

– En pystynyt imettämään lapsiani. Maitoa ei tullut riittävästi, mutta siitä ei tehty ongelmaa. Join vanhan kansan neuvosta kaljaa ja keittelin vauvoille kotitekoisia vastikkeita.

– Emme kovin paljon suunnitelleet lasten-<\n>tekoa, mutta olen aina ollut iloinen, kun uusi ihminen on syntynyt. Siihen aikaan sai olla rauhassa tyhmän luottavainen. Meillä ei ollut <\n>mitään syytä ajatella, ettemme selviäisi lastemme kanssa.

JÄÄDESSÄÄN YKSINHUOLTAJAKSI Hilkka Olkinuora koki paljon äitien keskinäistä solidaarisuutta. Kun yksi äiti lähti lasten kanssa puistoon, muut siivosivat porukalla tämän kodin. Syömään kokoonnuttiin vuoropäivin jokaisen luokse. Seurakunnan äiti-lapsi-piirit olivat pelastus.

1980-luvulla Olkinuora oli töissä ainoana naisena Talouselämä-lehdessä. Sielläkään äitiyttä ei tarvinnut piilotella. Hän ei joutunut olemaan hyvä jätkä. Esimies antoi Olkinuoran tehdä kuusikymmentäprosenttista työaikaa 75 prosentin palkalla, perusteena se, että ”teet kuitenkin käytännössä töitä sataprosenttisesti”.

Uuden kierroksen äitiyttä Hilkka Olkinuoran koki 1980–90-lukujen taitteessa, kun hän sai vielä kolme lasta päälle nelikymppisenä.

– Odotusaikoina olin ehtimiseen kytkettynä johonkin laitteeseen. Se oli kuin agilityrata. Mutta synnytyksen jälkeen lapsia sai kasvattaa rauhassa.

Uuden sarjan hartaasti toivotuista lapsista ensimmäinen menehtyi kätkytkuolemassa vain 63 päivän ikäisenä. Tapahtuma muutti koko perheen elämän ja jätti ikuisen jäljen Hilkan äitiyteen. Puhumme siitä lisää hiukan myöhemmin.

Hilkka Olkinuora suree sitä, että nykyään niin äitiydessä kuin lasten harrastuksissa monille kelpaa vain täydellinen. Ihminen ei enää erota ihmisyyttään suorituksistaan. Kuva: Antti Rintala

HILKKA OLKINUORAN isänäiti oli sairaanhoitaja ja äidinäiti konttoristi. Ajan tavan mukaan taitavat ammattilaiset jäivät äideiksi tultuaan kotirouviksi.

– Opin isoäideiltäni hyvää naisellista turhamaisuutta. Heidän kanssaan ommeltiin vaatteita, joiden värillä oli väliä, katettiin pöytä kauniisti ja laitettiin ruokaa. Heidän ansiostaan olin kunnon Martta jo 3-vuotiaana.

Ilmeistä oli, että miesten työt olivat tärkeämpiä kuin naisten ja poikia arvostettiin eri tavoin kuin tyttöjä. Miehille tarjottiin ruokakin ensin.

Hilkan äidin professori-isä toivoi poikalasta, mutta ainokainen oli tytär.

– Äitini joutui pätemään tulemalla lääkäriksi. Rationaalista käytöstä arvostettiin. Äiti oli koko ikänsä suorittaja, joka joutui taistelemaan asemastaan. Hän oli yksi ison sairaalan kolmesta ylilääkäristä, mutta ainoa joka ei saanut johtajuuskoulutusta, koska oli nainen.

Äiti ei olisi aikanaan halunnut ottaa vastaan lääkintöneuvoksen arvonimeä, mutta tuli toisiin ajatuksiin, kun tajusi olevansa yksi harvoista naisista, joille se oli myönnetty.

– Minulle kävi samoin rovastin arvonimen kanssa. Otin sen vastaan kun tajusin, että siitä on hyötyä kirkolliskokouksessa. Naisen sana painaa konservatiivien parissa enemmän, kun se tulee rovastin suusta.

ÄITIÄÄN HILKKA Olkinuora kiittää ammatissa kykenevän naisen mallista. Muuten heidän suhteensa oli karu. Äidillä oli aina kiire eikä hän juurikaan ehtinyt pitää lapsiaan sylissä. Ajan tapaan hän antoi piiskaa ja tukkapöllyjä.

– Vanhana ja vuoteen omana äiti halusi pitää kädestä. Minun oli aluksi vaikeaa pitää kädestä, joka oli lyönyt. Meitä saman kokeneita on paljon. Oman sukupolveni lapsuudessa viljeltiin usein Raamatun lausetta ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”.

Äiti seurasi Hilkka Olkinuoran elämää koko ikänsä ja puuttui siihen usein. Hän kuoli 91-vuotiaana, jolloin Olkinuora oli jo lähes seitsemänkymppinen.

– Vasta silloin tunsin olevani vapaa. Sen takia olen itse varonut olemasta äiti, anoppi tai isoäiti, joka tulee kutsumatta ovelle ja tunkeutuu nuorempien elämään. Oman äidin kontrollin takia olen ollut ehkä liiankin etäinen. Olen mummuna enemmän olemassa oleva kuin läsnäoleva.

RAKKAAN ISÄNSÄ Hilkka Olkinuora menetti lento-onnettomuudessa ollessaan vasta 8-vuotias. Perheen vanhimpana lapsena hän sai kannettavakseen paitsi oman surunsa myös sisarustensa traumat.

– Siihen aikaan lapset eristettiin surusta. Kai meitä yritettiin suojella eikä ymmärretty, että saimme siinä toisenlaisen taakan. Lisäksi kuulin kymmenien ihmisten sanovan, että minun pitää olla reipas, ettei äiti itke.

– Myöhemmin olen tajunnut, että kannan sotaleskien taakkaa kolmannessa polvessa. Heillehän sanottiin, että he eivät saa itkeä, koska ovat antaneet uhrin isänmaalle. Vain kieltämällä itku selvittiin eteenpäin.

Olkinuora tykkäsi apulaisista, jotka tekivät ruuat, kyselivät läksyt ja pitivät lapset puhtaissa vaatteissa. Tunnetasolla hän koki kuitenkin jo pienenä tyttönä huolehtivansa perheestä.

Empaattiset ja ihanat isoäiditkään eivät pystyneet auttamaan pientä Hilkkaa. Isänisä romahti pojan kuoltua ja isänäidillä oli vaikeaa. Äidinäiti puolestaan syytti onnettomuudessa kuollutta Hilkan isää siitä, kuinka tämä saattoi tehdä lapsilleen näin. Ikään kuin ilmavoimien lääkäri olisi itse valinnut kuolla lento-onnettomuudessa.

– Sittemmin isästä ei puhuttu ja koin jääväni yksin suojelemaan hänen muistoaan.

OMIEN LASTENSA kanssa Hilkka Olkinuora on halunnut toimia toisin. Hän on tietoisesti pyrkinyt olemaan väistämättä lasten suruja. Samalla hän on ymmärtänyt, että ihminen ei ole koskaan yhtä aikaa niin vahva ja niin haavoittuva kuin suhteessa lapsiinsa.

– Rakastamme lapsiamme niin, että olisimme valmiit kuolemaan heidän puolestaan. Silti emme voi elää heidän puolestaan. On kauheaa nähdä lapsen juoksevan päin seinää voimatta tehdä mitään.

Näissä tilanteissa voi vain rukoilla. Paitsi että se ei ole Olkinuoran mielestä vain.

– Kun me äidit rukoilemme, se on täyttä ja vaikuttavaa työtä.

Olkinuora on sanonut lapsilleen toivovansa, että näillä olisi kaikki hänen viisautensa <\n>ilman sitä kärsimyksen hintaa, jonka hän on siitä maksanut.

– Muistan kuinka 15-vuotias katsoi minua säälivän ymmärtävästi ja sanoi, että kyllähän sä äiti tiedät, ettei se ole mahdollista. Ja tiedänhän minä. Tämä äitinä olemisessa sattuu.

Olkinuora muistaa, kuinka psykiatri Claes Andersson sanoi opetusministerinä ollessaan, että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle kohtuullisia pettymyksiä ja vaikeuksia, jotta he oppivat selviytymään elämässä.

– Mutta mikä on kohtuullista? Yksi murtuu siitä, mistä toinen vahvistuu.

VAVAHDUTTAVIMMAN MURTUMISPISTEENSÄ äitinä Hilkka Olkinuora koki, kun hänen ja Hannu Olkinuoran kauan toivottu poika kuoli yllättäen vain parin kuukauden ikäisenä vuonna 1988.

Perheeseen kuuluivat jo Hilkan kolme lasta ja Hannun kaksi lasta aiemmista liitoista. Pariskunta oli ollut naimisissa vasta pari vuotta. Suuri suru hitsasi uusperheen ja suvut yhteen. Siitä Hilkka on yhä kiitollinen. Monien liitto hajoaa lapsen menetykseen.

Hilkka Olkinuoran perusturvallisuuden tapahtuma murensi. Myöhemmin hän ymmärsi, että toistamiseen. Isän menetys oli ollut kuin kenraaliharjoitus. Jälleen kirkastui elämän jylhä laki: mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa koska tahansa.

– Se, että yksi lapsi kuoli, ei ollut mikään vakuutus siitä, ettei niin voisi käydä toisellekin, vaikka teinille. Tiedostimme kuitenkin vanhempina ylihuolehtivaisuuden vaaran, joten siihen ansaan emme langenneet.

Rakkailta ihmisiltä kestää kuulla sellaista, mikä vieraamman sanomana kuulostaisi hirveältä. Yksi lapsista lohdutti Hilkkaa ja Hannua sanomalla, että olette vielä niin nuoria, että saatte kyllä uuden vauvan. Nelivuotias puolestaan tuli ujosti silittämään ikkunasta ulos tuijottavaa Hilkkaa ja sanoi: ”Sinä suret varmaan Villeä.”

Koska Hilkka Olkinuora oli jo melko iäkäs, uusi lapsi toivotettiin tervetulleeksi pian edellisen kuoltua. Moni pelkää odotusaikana keskenmenoa ja huokaisee helpotuksesta, kun lapsi syntyy. Kätkytkuoleman kokeneella pelot tulevat vasta syntymän jälkeen.

Tytön synnyttyä 1989 Olkinuorat pitivät hänen sänkyään aivan oman sänkynsä vieressä ensimmäiset puoli vuotta. Vuonna 1990 perheeseen saatiin vielä kuopus.

– Uudet vauvat eivät paikanneet tai korvanneet menetettyä. Kukaan ei ole korvattavissa, jokainen ihminen on ainutlaatuinen. Mutta uudet ihmiset toivat kyllä perheeseemme paljon hyvää ja iloa.

Ihmiset yrittävät toimia lastensa kanssa niin kuin tovoisivat, että heidän kanssaan toimitaan. Hilkka Olkinuora neuvoo kysymään myös lapsilta, mitä he itse toivoisivat. Kuva: Antti Rintala

LAPSEN MENETTÄMISEN suru on ollut Hilkka Olkinuoralle pitkä prosessi, johon auttoivat vertaiset. Olkinuorat olivat vuonna 1991 perustamassa kätkytkuolemaperheiden yhdistystä Käpy ry:tä.

– Niiltä ajoilta minulla on vieläkin hyviä ystäviä. Pääsin vähitellen pelosta ja turvattomuuden tunteesta.

Monet Käpy-perheiden vanhemmat sanovat, että lapsen menetystä ei toivoisi edes pahimmalle viholliselleen.

– Mutta kun pahin tapahtuu, ei enää osaa ajatella elämää ilman tuota tapahtumaa. Se on niin perustava asia.

Vanhan käsityksen mukaan suru on työtä, joka alkaa ja päättyy. Uuden käsityksen mukaan suruajalle ei ole päätepistettä.

1990-luvun alkupuolella syntynyt uusi surukäsitys on Olkinuoran mukaan lähtöisin lapsensa menettäneistä äideistä, jotka kieltäytyivät lopettamasta lastensa suremista. He halusivat muistaa lapsensa, ja muistaminen sattuu. Äidin rakkaus pitää menehtyneenkin lapsen osana elämää.

Olkinuora miettii aika-ajoin, minkä ikäinen Ville nyt olisi ja miten hänen elämänsä olisi kulkenut. Milloin hän olisi päässyt ripille ja ylioppilaaksi tai millainen hän olisi isänä.

– Vähitellen olen kuitenkin suostunut siihen, että tapahtui niin kuin tapahtui.

HILKKA OLKINUORAN mielestä on äärettömän surullista, että suomalaiset saavat vähemmän lapsia kuin haluaisivat. Hän kannustaa vanhemmuuden iloihin ja kauhuihin, vaikka maailman tulevaisuus tai nykyiset vanhemmuuden vaatimukset pelottaisivat.

– Unohtakaa vanhat, kauheat äitienpäivälaulut! Haudatkaa ne lopullisesti ja löytäkään itsellenne uusi laulu.

Naistenlehtien jutut, joissa äiti ja tytär ovat toistensa parhaat ystävät ja käyvät toistensa vaatekaapilla, kylmäävät Hilkka Olkinuoraa.

Hän on aina viihtynyt ja viihtyy yhä erinomaisesti lastensa ja näiden perheiden seurassa. Kunnioittava aikuinen kanssakäyminen omien lasten kanssa on ehkä parasta, mitä hän tietää. Mutta hän ei ole tyttäriensä likkakaveri. Hän on heille äiti.

Lopulta ihminen on vastuussa itse elämästään ja onnestaan, olipa hänen lapsuutensa millainen tahansa. Äiti ei voi olla aikuisen lapsensa terapeutti, Olkinuora toteaa.

– Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että oli hyvä, kun juuri hän oli äitini. Hän yritti elää liiaksi minun elämääni, mutta silti minulla on ollut ihan hyvä ja oma elämä.

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatorelta Hilkka Olkinuora on oppinut, että lapset eivät kohtele itseään niin kuin vanhemmat ovat heitä kohdelleet, vaan niin kuin ovat nähneet vanhempien kohtelevan itseään.

– Jos äiti pitää omasta ihmisarvostaan ja omista rajoistaan kiinni, hänen lapsensakin oppii tekemään niin. Myöhemmin kahden itseään kunnioittavan ihmisen välille voi syntyä aikuinen ystävyys.