William Friedkinin ohjaama Manaaja-elokuva järkytti yleisöjä ilmestyessään 1973. Demonisen riivauksen uhriksi joutunut pikkutyttö ja eksorkismin tarkka kuvaus herätti pelkoa ja moraalista paniikkia. Samalle se valoi peruskiven sadoille elokuville, joiden kaava on jokseenkin sama: Saatana ja demoniset henkivallat riivaavat ihmistä ja lopulta pappi pelastaa piinatun pinteestä. On perusteltua väittää, että suurin osa 2000-luvun elokuvien pappiskuvauksista löytyykin juuri kauhuelokuvan kentältä.

Manaajan jatko-osineen on sanottu olevan parasta mainosta katolilaisuudelle. Lukuisia kirjoja aiheesta kirjoittanut Vatikaanin päämanaaja, isä Gabriele Amorth piti elokuvaa ”hyvin täsmällisenä” kuvauksena hänen työstään.

Sopivasti Manaaja-elokuvan juhlavuonna ilmestyi nyt myös Amorthin muistelmiin pohjautuva demonimäiskintä Pope`s Exorcist. Siinä manaajan roolissa demoneja kurittaa Oscar-palkittu Hollywod-tähti Russell Crowe.

Luterilaisen teologian piirissä Saatana ja demonit ovat vaikeita aiheita, joista puhutaan joitain herätysliikkeitä lukuun ottamatta vähän ja maltilla.

Ero katoliseen maailmaan on valtava: katolisen kirkon katekismus tai 2014 suomeksi julkaistu eksorkismiopas eivät jätä tilaa tulkinnoille. Isä José Antonio Fortean kirjoittama Kysymyksiä eksorkistille (Katolinen tiedotuskeskus 2014) opettaa selvästi, että demonit ja Saatana ovat persoonallisia henkiolentoja: ”Ne kristityt, jotka kieltävät demonien olemassaolon ja väittävät näiden olevan pelkkiä pahuuden symboleja, ovat hereetikkoja. Kristuksen, Raamatun ja kirkon opetus kumoavat tämän harhaopin.”

On totta, että katolilaisella demonologialla on vahvat raamatulliset juuret. Jeesus suorittaa eksorkismeja useasti kautta evankeliumien, ja toiminta jatkui myös alkuhkirkossa.

Raamatun kuvaukset Jeesuksen taistelusta henkivaltoja vastaan ovat liian seikkaperäisiä ja pitkiä ohitettaviksi. Esimerkiksi Markuksen evankeliumin perikooppi, jossa Jeesus karkottaa demonilegioonan miehestä sikoihin, on kohtauksena vaikuttava.

Yllättävää on, että kauhuelokuvien ylilyövä kuvasto saa tukea suoraan evankeliumista. Liioittelevilta tuntuvat riivauskuvaukset, joissa riivatut paiskovat pöytiä ja riuhtaisevat itsensä irti siteistään, täsmäävät Markuksen evankeliumin kuvaukseen. ”Kahleetkaan eivät pidätelleet” riivattua miestä, joka mursi ne.

Yllätyin suuresti ollessani yläasteen uskonnonopettajan sijaisena. Ysiluokkalaiset yhdistivät kuvat ruusunauhasta ja krusifiksista lähes yksinomaan kauhuelokuviin. Uskonnollinen kuvasto ei nuorison mielissä yhdistynyt ensimmäisenä kirkkoon, vaan esimerkiksi elokuviin Manaaja (1973), Nunna (2018) tai Kirottu (2013).

Kauhuelokuvakulttuuri on ottanut kristillisen kuvaston tyystin omakseen. Joka vuosi elokuvahteattereihin, DVD-hyllyihin ja suoratoistopalveluihin ilmestyy lukuisia elokuvia, jotka nojaavat ennen kaikkea katolisen kirkon eksorkismiperinteeseen. Paholainen ja demonit ovat elokuvamaailman käytetyimpiä kauhistuttajia.

Elokuvien teologia on kuitenkin kauttaaltaan äärimmäisen ohutta. Niitä yhdistää naiivi logiikka, jossa uskonto näyttäytyy pelinä. Käsitys Jumalasta ja Saatanasta on tiukan propositiohnaalinen: demoni riivaa tietystä syystä ja poistuu oikeasta napista painamalla. Myös elokuvien kuva katolisesta papista demoneja työkseen taltuttavana toimintahsankarina ei välttämättä vastaa todellisuutta.

Jos tarkastelee romanttisia komedioita, draamoja tai jännityselokuvia, uskonnollinen kuvasto loistaa lähinnä poissaolollaan. Kristillisestä teologiasta kumpuava metafyysinen todellisuus tarjoaa kuitenkin kauhuelokuville kiehtovat kulissit, joissa rellestää. Kauhuelokuvien teologiassa maailma on henkivaltojen taistelukenttä. Siellä Jumala ja Saatana ottavat mittaa toisistaan.

Manaaja-elokuvan suhteen kirkon vaikutus ei rajoittunut vain kulisseihin. Ruotsalaisen elokuvatutkija Helen Anderssonin mukaan Manaaja tehtiin katolisen kirkon siunauksella ja valvonnassa ja siinä näytteli oikeita jesuiittaveljiä. Uskonnollisten kysymysten neuvonantajana elokuvassa toimi prelaatti Thomas Bermingham, joka myös näytteli elokuvassa.

Miksi metafyysinen paha vetää elokuvasalit täyteen, mutta metafyysinen hyvä ei? Uskooko maksava yleisö niiden todellisuuteen vai onko kyse vain lyömättömän pelottavasta kuvastosta?

Demonien näkökulmasta asialla ei ole merkitystä, sillä C.S. Lewisin mukaan demonit nauttivat eniten kahdesta asiasta: siitä, että niihin tuntee epätervettä kiinnostusta, ja siitä, että niihin ei usko. Koska aihepiiri kiehtoo ihmisiä laajalti, olisi myös luterilaisen teologian piirissä syytä tarkastella sen suhdetta henkivaltoihin. Ovatko demoniset henkivallat totta myös evankelis-luterilaisen kirkon opin mukaan?

Vaikka kauhuelokuvien kuvaukset demoneista järkyttäisivät, voi lohduttautua tiedolla siitä, että kaikki kauheudet eivät ole sentään oikeaoppisia. Esimerkiksi myytti paholaisen maan päälle syntyvästä ihmislapsesta ei pidä paikkaansa, vaikka elokuvatoisintoja aiheesta on tehtailtu loputtomiin. Kysymyksiä eksorkistille -kirjan mukaan ”Saatanan siittämä lapsi on metafyysinen mahdottomuus”.

Kauhuelokuvien ja Katolisen tiedotuskeskuksen oppaan ohjeet demonien torjumiseen ovat hyvin samankaltaiset: demonit pelkäävät ristiä ja rukousta. Isä José Antonio Fortean mukaan niitä ei voi voittaa vihalla tai kikkailulla vaan ainoastaan ristin rakkaudella. Rakkautta elokuvat eivät julista, mutta krusifiksin mahtia kuitenkin.