Keväällä 2020 kirkkoherra Arto Antturi luuli kuolevansa koronaan.

Antturi vietti kolmatta viikkoa sairaalahoidossa, viittä vaille hengityskoneessa. Hän jakoi sairashuoneen kahden somalimiehen kanssa. Kun miehet yöllä heräsivät huonoon oloon, he rukoilivat hiljaa muslimien rukousta.

Myös Antturi rukoili. ”Kerroin heille rukoilevani heille parantumista ja siunausta”, Antturi totesi Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa.

Mielikuva unettomassa yössä rukoilevista miehistä kosketti minua. Puhuin asiasta ystäväni kanssa. Hänestä oli selvää, etteivät Antturi ja muslimit rukoilleet samaa Jumalaa. Olin eri mieltä. Minusta oli loogisesti mahdotonta, että he olisivat rukoilleet eri Jumalaa.

Hain näkemykselleni tukea loogikko Gottlob Fregeltä. Frege tunnetaan kielellisten ilmausten analyysistaan. Fregen mukaan kahdella nimellä voi olla eri mieli, vaikka ne viittaisivatkin samaan kohteeseen. Ihmisillä oli esimerkiksi tapana puhua Aamutähdestä ja Iltatähdestä ennen kuin selvisi, että kyseessä on yksi ja sama asia: planeetta Venus.

FREGEN HENGESSÄ ajattelen, että jos kaksi monoteistiä rukoilee Jumalaa, on rukousten kohde väistämättä sama. Monoteismin ydinvakaumuksiinhan kuuluu, että Jumala on Absoluutti ja Absoluutti on Yksi. Absoluutille rukouksensa kohdistavat monoteistit rukoilevat siis loogisesti samaa Jumalaa.

Rukousten kohteelle annettava mieli voi kuitenkin olla erilainen. Aivan kuten kahdella nimellä (”Aamutähti”, ”Iltatähti”) voi olla eri mieli, vaikka ne viittaisivat samaan asiaan (planeetta Venus), myös yhdellä nimellä (”Jumala”) voi olla monta mieltä, vaikka se viittaisi samaan kohteeseen (Absoluutti).

Rukousten kohde ja uskon kohde ovat siis kaksi eri asiaa.

Erottelun ymmärtäminen säästää turhilta turhautumisen tunteilta. Kyse ei nimittäin ole vain uskontodialogista. Mikäli Jumala-käsitteelle annettu mieli otetaan huomioon, on minusta selvää, että me emme aina usko samaan Jumalaan edes kristinuskon sisällä.

KUTEN HYVIN tiedämme, Jeesus opetti rukoilemaan Jumalaa Isänä. Hän vertasi taivaallista Isää henkilöön, joka jättää yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta vuorille ja lähtee etsimään ainoaa eksynyttä. Jeesus puhui isästä, joka juoksee maailman ryvettämää poikaansa vastaan, sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä.

Jeesuksen Isä ei ole mielivaltainen ja arvaamaton.

Päinvastoin: ”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Jeesus opettaa häpeilemättä, että Jumala-käsitteen mieli löytyy isän rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Se on puhetta, jota seitsemänvuotiaskin ymmärtää.

Teologit ovat kuitenkin jo pari tuhatta vuotta pyrkineet kaikin keinoin mitätöimään Jeesuksen selvät sanat. Jumala-käsitteen mieli on väännelty yhä mielivaltaisemmaksi, tutkimattomammaksi, pelottavammaksi.

Jeesus otti lapsia syliinsä ja totesi, että heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.

Mutta ei tarvitse mennä kuin muutama vuosisata eteenpäin, ja kirkkoisä Augustinus jo pohtii, kuinka osa päiväkoti-iässä kuolleista lapsista joutuu ikuisiin kärsimyksiin, mutta heidän piinansa on sentään ”hyvin lievää”.

Tällaisillekin puheille on toki paikkansa, ja se on Hannu Lauerman vastaanotto.

REFORMAATTORI CALVIN ei enää yritäkään höpistä ”yksinkertaisesta predestinaatiosta”. Siinä hän tekee oikein. Jos keskosista vain toinen valitaan hengityskaappiin, toinen valitaan samalla kuolemaan. Calvinin mukaan Jumala on ennalta määrännyt myös syntiinlankeemuksen. Lankeemus, valittujen lunastus ja muiden ikuinen kadotus ilmentävät kaikki Jumalan tahtoa.

Pulinat pois.

Eikä luterilaisuus suinkaan ole vapaa näistä juonteista. Augsburgin tunnustuksen hengessä on selvää, että kastamattomana kuolleet vauvat päätyvät ikuiseen piinaan. Ja mikäli Sidottua ratkaisuvaltaa on uskominen, olisi armollisinta lähetystyötä steriloida koko ihmiskunta mahdollisimman pian. Jos nimittäin syntyvät lapset eivät mitenkään pysty vaikuttamaan iäisyyskohtaloonsa, eikä Jumala missään nimessä aio kaikkia pelastaa, on moraalisin ratkaisu kieltäytyä tekemästä lapsia ollenkaan.

Älä tee toisille sitä, mitä et toivoisi itsellesi tehtävän.

Ja mikä olisikaan hirvittävämpää, kuin tehdä uusi ihminen ikuista kärsimystä varten? Syystäkin tällaisen piruparan huulille saattaisi lipsahtaa Puškinin kysymys: ”Kuka minut väkivalloin kutsui olemattomuudesta”?

BUDDHALAISESSA LOOTUSSUTRASSA kerrotaan rikkaasta miehestä, jonka poika vaeltelee vuosikymmenten ajan köyhänä maailmalla. Kun poika lopulta saapuu tietämättään isänsä palatsiin, hän pelästyy sen loistetta ja lähtee pois. Isä tunnistaa poikansa ja haetuttaa hänet takaisin. Tämä ei kuitenkaan uskalla palata rikkaan miehen luo, joten isä joutuu käyttämään ovelaa keinoa: hän tarjoaa pojalle työtä lannanlapioijana. Tämän tarjouksen poika ottaa mielihyvin vastaan. Näin isä saa pidettyä pojan lähellään, jotta heidän välilleen muodostuisi luottamus.

Tarina kiteyttää hienosti langenneen maailman syvimmän tragedian.

Me emme kestä Jumalan rakkautta.

Me teemme Jumalasta oman ahdistuksemme kuvan. Me teemme Kristuksen paljastamasta Isästä vain tilapäisen naamion, pelastushistoriasta Jumalan vihanhallintakurssin. Me teemme kaiken olevan äärettömästä lähteestä, Yhdestä Tosi Jumalasta, kaksinaamaisen olennon, vihan ja rakkauden dualistisen hybridin, joka purkaa ikuisesti plus- ja miinus-napojensa välistä jännitettä luotuihinsa.

Ja kaiken tämän Kristus antaa meille anteeksi.

Pyhä Sofroni Saharov vertaakin Herran rakkautta äidin rakkauteen: ”Se sietää pienokaiselta kaiken; se on valmis kaikin tavoin itsensä alentavasti palvelemaan pienokaistaan.”

MAINITSIN ALUSSA, että minua puhutteli se avoimuus, jolla Arto Antturi kertoi kokemuksistaan. Samassa hengessä haluan päättää tämän tekstin.

Rukoilin viime syksynä Jeesuksen rukousta tapani mukaan, silmät kiinni ja hengityksen tahtiin. Yhtäkkiä, välähdyksen verran, minusta tuntui kuin saisin aavistuksen siitä, mitä Jumalan nöyryys tarkoittaa.

Aloin itkeä kuin pieni lapsi.

Tärisin ja vavahtelin, kyyneleet valuivat paidankauluksesta rintakehälle. Pelkäsin, että itku kuuluu rappukäytävään, mutta en pystynyt lopettamaan. Mielessäni toistui kaksi virkettä. ”Puhu minun rakkaudestani”, tunsin Jeesuksen sanovan. ”Ei näillä huulilla voi puhua sellaisesta rakkaudesta”, minä sopersin.

Kun ajastin lopulta rävähti soimaan, tunsin helpotusta. Tajusin, että jos tietämättömyyden verho repäistäisiin kerralla pois, ja me todella näkisimme, kuinka kaukana olemme Jumalan rakkauden ymmärtämisestä, kuinka syvälle olemme langenneet, me tulisimme hulluiksi.

Elämäni ensimmäistä kertaa suutelin ikonia.

Viimeistään tuolla hetkellä irtisanouduin koko sydämestäni läntisen predestinaatiolinjan jumalakuvasta. Puheemme viittauskohde on toki loogisesti sama. Mutta mitä Jumala-käsitteen mieleen tulee, me emme puhu samasta asiasta.

Me uskomme eri Jumalaan.

Kirjoittaja on pappi, kirjailija ja teologian tohtori