Armo, syyllisyys ja häpeä. Hämeenlinnan Teatterin johtaja, näyttelijä ja ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen on käsitellyt töissään kivuliaan omakohtaisia teemoja.

Lyytikäinen, 51, on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran teatterissa näyttelijänä, käsikirjoittajana ja ohjaajana.

Minna Canthin ilmaisutaitopainotteisessa lukiossa teatteria harrastanut kuopiolainen haki ja pääsi jo toisena opiskeluvuotenaan 1989 sisään Helsingin Teatterikorkeakouluun.

Intensiivisten opintojen ohessa tunnollinen ja opinhaluinen tyttö suoritti myös lukion loppuun. Opiskeluinto oli kova.

Hän sanoo olleensa vielä lapsi, joka meni virran mukana ja teki täysin suodattamattomasti kaiken, mitä pyydettiin.

– Olin vietävissä ja muovailtavissa, mikä voi olla positiivinenkin asia näyttelijälle, mutta pikkuisen vanhempana olisi osannut valikoida tekemisiäni.

Näyttelijästä ohjaajaksi ja teatterin johtajaksi

Lyytikäinen valmistui näyttelijäksi vuonna 1993, ja hänet kiinnitettiin Lahden ja Helsingin kaupunginteattereihin. Ura eteni muutenkin vauhdikkaasti. Hän näytteli neljänä kesänä Tampereella Pyynikin kesäteatterissa Kalle Holmbergin johdolla.

– Kallen sitoutuminen töihinsä oli ehdotonta. Hän tunsi aina äärimmäistä intohimoa valitsemiaan teoksia kohtaan. Sain häneltä ja vaimoltaan, dramaturgi Ritva Holmbergilta paljon.

Holmbergit olivat esikuvia, työtovereita ja ystäviä. Lyytikäinen näytteli useita kertoja heidän ohjauksessaan. Tehdessään tutkintoa ohjaajalinjalla vuosina 1997–2000 hän pääsi ohjaajamestari Kalle Holmbergin assistentiksi.

Vuosina 2016–2021 Anna-Elina Lyytikäinen toimi Tampereen Teatterin pääohjaajana. Viime vuonna hän siirtyi Hämeenlinnan Teatterin johtajaksi.

Tavoitteena on löytää hyviä ohjaajia, tuoreita tekstejä ja vetovoimaisia näyttelijöitä, jotka kiinnostavat yleisöä läheltä ja kaukaa.

Minna Nurmelinin käsikirjoittama ja ohjaama Dreamteam saa ensi-iltansa ensi viikolla. Siinä vierailee näyttelijä Anu Sinisalo.

Hattulan kirkon seinämaalauksista sytykkeensä saaneen Anneli Kannon Rottien pyhimys -romaanin pohjalta valmistuu Milko Lehdon ohjauksessa esitys syksyksi. Mukana ovat näyttelijät Mikko Nousiainen ja Antti Virmavirta.

– Tämä on juuri sellaisia paikallisia aiheita, joiden uskon kiinnostavan laajemminkin ihmisiä.

Parhaillaan Hämeenlinnassa pyörii Taru Mäkelän ohjaama Kaksi kuningatarta, jonka pääosassa on elävä legenda Ritva Oksanen. Hän oli tuomaristossa nuorison taidetapahtumassa, jonne Lyytikäinen toi teini-ikäisenä tekemänsä näytelmän.

– Hypnoottisen mielenkiintoinen ja mahtavan karismaattinen Oksanen kannusti minua jatkamaan teatteriharrastustani. Ihailin häntä kovasti. On uskomatonta, että hän näyttelee nyt johtamassani teatterissa!

”Tarina, joka oli pakko kirjoittaa ulos”

Teatterikorkeakoulussa opettaja Kaisa Korhonen kysyi, mikä henkilökohtainen teema toistuu Lyytikäisen oppilaistöissä. Ilmiselväksi tuli, mitä hän halusi selvittää ja valottaa.

– Käsittelin vielä opintojen jälkeenkin jatkuvasti armoa ja syyllisyyttä ja valitsin niitä käsitteleviä töitä tehtäväkseni.

Anna-Elina Lyytikäisen ensimmäinen näytelmäkäsikirjoitus Armon varassa (2007) kuvaa pappisperheen vanhempien ja tyttären vaikeaa suhdetta. Tekijänsä omasta taustasta kärjistävästi aineksia ammentava teos ei päästä perheenjäseniä helpolla.

Keskiössä on konservatiivisten kristittyjen vanhempien ja radikaalin tyttären ristiriita, joka kattaa niin elämänkatsomuksen kuin -tavankin. Musta huumori keventää ahdistavia sävyjä saavaa draamaa. Sukupolvien sovinnon mahdollisuudelle annetaan vähän tilaa, hyvällä tahdolla tulkittuna.

Kapinallinen, perheessään syystä ja suottakin syyllistetty tytär törmää – nuoren Anna-Elinan tapaan – rajusti kodin uskonnolliseen ja eettiseen arvomaailmaan.

– Tämä oli omasta elämästäni nouseva, hullunhauska ja välttämätön tarina kerrottavaksi, joka oli pakko kirjoittaa ulos.

Papin tytär koki hauskojen asioiden olevan kiellettyjä

Lapsena Anna-Elina Lyytikäinen kävi pyhäkoulussa ja seurakunnan kerhoissa. Pappisisänsä kanssa hän osallistui jumalanpalveluksiin teini-ikäiseksi asti, jolloin kieltäytyi menemästä kirkkoon.

– Kapinoin siinä vaiheessa ihan täysillä isän maailmankuvaa vastaan, niin paljon kuin pystyin. Otimme rajusti yhteen.

Kapinan sytykkeenä olivat ahtailta tuntuneet rajat. Papin tytär koki kaikenlaisten hauskojen asioiden olevan häneltä kiellettyjä.

– Koti oli mielestäni ankara ja puritaaninen.

Yksi keskeinen kiistakysymys koski naisen roolia. Naisen asema kirkollisessa kulttuurissa tuntui Lyytikäisestä aivan kestämättömältä.

1980-luvun nuorten arvot ja seksuaalietiikka olivat muuttuneet radikaalisti edeltäviin kristillisiin sukupolviin nähden.

– 1930-luvulla syntyneet vanhempani eivät olleet mitään uudisraivaajia näissä kysymyksissä. Iän myötä ymmärrän tämän paremmin, sillä he olivat kasvaneet totaalisesti toisenlaisessa maailmassa kuin minun sukupolveni.

Kamppailu sovinnaista ja kilttiä naiskuvaa vastaan

Itsenäistymisvuosinaan Anna-Elina Lyytikäinen etsi, missä kulkevat hänen naiseutensa rajat, mitä saa tehdä ja mitä ei. Hän kamppaili sovinnaista, kilttiä ja patriarkaalista naiskuvaa vastaan.

Vanhemmat olivat usein ”varmasti ihan paniikissa”, mutta toimistaan ja tempauksistaan kärsi myös nuori kapinallinen itse. Pari kertaa hän löysi itsensä tilanteista, joissa oli lähellä, ettei henki lähtenyt.

– Esimerkiksi matkustaessani missä halusin otin älyttömiä riskejä. Tein ajattelemattomia ja typeriä juttuja.

Naisten alistettuun asemaan kohdistuneessa kapinassa ja kritiikissä on edelleen myös tarpeelliselta tuntuvia teemoja.

– Naisia on poljettu paljon vielä minunkin elinaikanani. Viime vuosina tilanne on onneksi parantunut.

Naiskuva sekä naisten ja erilaisten vähemmistöjen asema ovat kehittyneet pikkuhiljaa niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin, Lyytikäinen näkee.

– Totta kai jo naispappeuden myötä moni asia kirkossa lähti muuttumaan hyvään suuntaan, ja sen jälkeen on menty vauhdilla eteenpäin. Tasa-arvo on lisääntynyt myös teatterissa.

”Armostrategiaa ei saatu jalkautettua”

Luterilainen arvomaailma näyttäytyi nuorelle Anna-Elinalle säännöiltään tiukkana. Hän koki, että ”kunnon ihmisen” pitäisi olla moitteeton ja kiltti.

– Ei saanut olla hankala tai kovaääninen. Kaiken piti näyttää ulospäin hyvältä.

Armottomaltakin kirkollinen ajattelu ja elämä vaikutti.

– Armon saa sitten joskus taivaassa, ehkä… Armo ei liittynyt mitenkään arkipäiväiseen elämään. Armostrategiaa ei saatu niin sanotusti jalkautettua.

Suhteessa pappisisäänsä tytär teki kymmenisen vuotta sitten tärkeän havainnon, joka edisti sukupolvien sovintoa ja tyynnytti katsomusten kiistaa.

Vuonna 2011 nelikymppinen Anna-Elina Lyytikäinen sai lapsen. Hän koki, että omassa isässä tapahtui iso muutos, kun tämä tuli ukiksi.

– Isä alkoi hymyillä paljon enemmän, ja hänestä tuli lempeämpi. Hän kasvoi ihmisenä silmissäni. Tajusin senkin, ettei isän uskonto ollut mikään muodollisuus tai pelkkää ulkokuorta, vaan sillä on vahva henkinen sisältö.

Mitä siellä uskon ytimessä on?

– Rakkaus. Isän sukupolven miesten oli vain varmaan vaikea ilmaista ja osoittaa sellaisia tunteita tai ylipäänsä tunteita.

Ukin ja tyttärenpojan suhteessa Lyytikäinen näki jotain sellaista, mitä olisi halunnut itse kokea nuorena.

– Ymmärsin, miten suuri rakkaus isän mielen pohjalla oikeasti oli – myös minua kohtaan. Sen jälkeen en tuntenut enää halua kapinoida isää tai hänen katsomustaan vastaan.

Kirkko on luonteva hiljentymispaikka

Taiteilijan kriittisessä katsannossa kirkkoon on tapahtunut samantapainen muutos kuin isäsuhteessa. Nykyään kirkko on hänelle luonteva hiljentymispaikka. Hän tapaa istua itsekseen kirkkosalissa ja sytyttää kynttilän.

Anna-Elina Lyytikäinen sanoo näkevänsä ja tajuavansa toki kirkon koneiston olevan niin raskas, että instituution on vaikea pysyä ”tässä ajan pyörässä mukana”.

– On haastavaa päästä tilanteeseen, jossa ovet olisivat auki kaikille, ja jossa kirkon sanoma voisi koskettaa kaikkia ihmisiä. Pyörät rullaavat hitaasti, sillä ne on tehty ikivanhoista kivistä.

Kovimmassa kapinavaiheessaankaan Lyytikäinen ei halunnut erota kirkosta, joka tuntui sittenkin hyvin tärkeältä.

– Näen kirkon niin arvokkaana asiana, etten voisi kuvitella maailmaa ilman kirkkoa. Hengellinen pohdinta ja pysähtyminen, yhteisöllisyys ja toivoon keskittyminen ovat niin suuria ja syviä arvoja, että niitä kannattaa vaalia.

Teatterinjohtaja, ohjaaja ja näyttelijä ajattelee teatterin edistävän osaltaan samoja arvoja.

– Eivätkö lähimmäisenrakkauden ja myötäelämisen kyvyn lisääminen ole aika lailla isoimmat asiat, joita sekä kirkko että teatteri voivat ihmisille antaa?

Arjen usko siihen, että elämä kantaa

Anna-Elina Lyytikäinen lähestyy taas armon teemaa, kun hän miettii kirkon ja kristinuskon merkitystä itselleen.

– Minun kapinavaiheenikin sisälsivät aina jonkin ajatuksen armosta ja johonkin itseäni suurempaan turvaamisesta: en ole tai jää koskaan ihan yksin tässä maailmassa.

Jumalasta taiteilija ei tahdo tehdä kuvaa tai antaa kokemukselleen hahmoa.

– Tämä niin minussa itsessäni kuin maailmassa vaikuttava voima luo turvaa ja rauhaa, jotta täällä ylipäätään pystyy olemaan.

Arkipäiväistettynä tämä on uskoa siihen, että elämä kantaa, Lyytikäinen muotoilee.

– Vaikka asiat menisivät kuinka huonosti ja tuntuisi, että kaikki kaatuu, on olemassa toivo ja jotain sellaista, jonka varaan voin asettua. Tiedän, että jokin kannattelee minua kuitenkin.

Voiko tätä kokemusta kutsua myös armoksi?

– Kyllä, nimenomaan.

Armon ja syyllisyyden ohella häpeä on kolmas Anna-Elina Lyytikäisen teatterissa työstämä suuri teema. Vuonna 2019 hän ohjasi Tampereen Teatterissa Kaisa Helan ja Mari Turusen kirjoittaman ja näyttelemän ”nolon komedian” nimeltä Häpeä!

Hysteerisen hauska ja katarttisen puhdistava esitys on saanut suuren suosion, sillä katsojat tunnistavat siitä oman häpeänsä.

– Häpeä valtaa usein mielen, vaikkei ihminen olisikaan tehnyt mitään tyhmää. Se on kavala ja iljettävä otus, jota moni meistä kantaa mukanaan.

Häpeää ja syyllisyyttä on iskostettu suomalaisiin kasvatuksen ja kulttuurin kautta, eikä Anna-Elina Lyytikäinen anna asiassa synninpäästöä kirkollekaan.

– Ikävä kyllä kirkko on ollut yksi osa tätä häpeän ja syyllistämisen ketjua.

Häpeän ja syyllisyyden tunteiden tosiasiat

Elämänkokemuksen ja itsevarmuuden lisääntymisen myötä teatterintekijä on oppinut taistelemaan omaa häpeäänsä vastaan. Hän hyväksyy tosiasiat: Minuun kuuluvat nämä syyllisyyden ja häpeän armottomat tunteet.

– Jotkut häpeään liittyvät tunteeni voin jo ohittaa, ja loppujen kanssa pärjään. Pystyn jo vähän nauramaan nolouksilleni. Ehkä kykenen myös hyväksymään – armollisuuden kautta –häpeän aiheeni osaksi inhimillisyyttä, jopa ihmisyyttä.

Häpeä!-näytelmän yksi avainrepliikki kuuluu: Häpeä on hyvä renki mutta huono isäntä.

– Häpeä ohjaa käyttäytymistämme myös siihen suuntaan, että pystymme elämään yhdessä toisten kanssa. Minua hävettää, kun toimin väärin. Ilman häpeää voisimme olla vailla tiettyä tervettä vastuuntuntoa.

Toisinaan teini-ikäisen pojan äiti havahtuu siihen, että on itse syyllistänyt lastaan.

– Jestas, huomaan toimivani monesti ihan samalla tavalla kuin vanhempani silloin kun syytin heitä! Yritin, etten kiristäisi kauheasti ruuvia vanhempana ja vaatisi lapseltani suorituksia, mutta minäkin teen helposti niin.

Tästä äiti saa taas syyn syyllistää itseään.

– Pyrin olemaan pääsääntöisesti lempeä ja pitämään huolta siitä, ettei elämä olisi niin vakavaa, tosikkomaista ja suorituskeskeistä. Armo ja huumori ovat mielessäni samassa lokerossa. Huumori on sukua armolle.

”Lapsilla on ihmeellinen voima”

Anna-Elina Lyytikäinen uskoo, että äitiys on kasvattanut hänestä lempeämmän, armollisemman ja toivottavasti myös humoristisemman henkilön.

Poika on nostanut paitsi äitinsä myös isovanhempiensa ihmissuhdetaidot uudelle tasolle.

– Hän on rauhanturvaajamme, joka on auttanut meitä valtavasti monessa asiassa. Lapsilla on ihmeellinen voima.

Nykyään Anna-Elina on iloinen kaikista keskusteluista ja väittelyistä isänsä ja äitinsä kanssa. Hän nauttii niistä silloinkin, kun mielipiteet ovat vastakkaisia.

Lyytikäisen sukupolvien välit näyttävät kehittyneen ilahduttavan sovinnolliseen vaiheeseen.

– Olen erittäin iloinen siitä, että minulla on hyvät suhteet vanhempiini ja että me olemme lähentyneet toisiamme näin paljon.

Molemmat muinaisten konfliktien osapuolet ovat tulleet pitkän matkan toisiaan vastaan. Armo on käynyt oikeudesta kumpaankin suuntaan.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Ilmoita asiavirheestä