Eletään 1970-lukua. Iisalmen lukion opiskelija Heikki Kujanpää pyöräilee kotia kohti aamuyöllä. Yhtäkkiä Kujanpää havahtuu voimakkaaseen tunteeseen, että elämä vie väärään suuntaan. Seuraavat siirrot ovat nopeita. Kujanpää marssii rehtorin kansliaan ja ilmoittaa eroavansa lukiosta. Äiti ja isä eivät ehdi pyörtää pojan päätä.

Vuosikymmeniä myöhemmin Kujanpää muistaa tilanteen yhä elävästi.

– Sanoin rehtorille lukion olevan vahingollinen minulle, sillä se korostaa liikaa luonnontieteitä. Mainitsin myös, että koulun käytävien hakaristikuvioinnit häiritsevät.
Kujanpään puoliksi vitsillä heittämät perustelut saivat rehtorin huolestumaan. Koitti etsimisen aika, joka jatkuu yhä.

Vuonna 2023 Heikki Kujanpää on Suomen arvostetuimpia teatterin- ja elokuvantekijöitä.

– Elokuva ja teatteri ovat molemmat leipäpuitani ja intohimojani. Oivalsin sen nuorena päädyttyäni lopulta Kuopion musiikkilukioon. Siellä toteutui kaikki mistä haaveilin, hän sanoo.

Ensimmäiset voimakkaat taidekokemuksensa Kujanpää muistaa edelleen.

– Ensimmäinen vahva elokuvamuistoni on neuvostoliittolainen Kurjet lentävät (1957). Teatterin puoleltakin muistan ensikäyntini, kun kävimme luokan kanssa katsomassa Eeva-Liisa Mannerin Poltetun oranssin. Ne tekivät minuun syvän vaikutuksen.

Teatterissa ja elokuvassa on Kujanpään mielestä omat vahvuutensa taiteenlajeina.

– Työprosesseina ne ovat täysin erilaisia. Teatteri on katoava taiteenlaji, jota tehdään työryhmän kanssa yhdessä. Siinä korostuu hetken hurma jo ideointivaiheessa. Parhaimmillaan teatterintekeminen on jaettu kokemus, joka välitetään yhtä vahvana yleisölle.

Kujanpään mielestä elokuvan viehätys on siinä, että ihmisyys tulee lähemmäs kuin teatterissa.

– Elokuva mahdollistaa yksityisten tuntojen tarkemman tarkastelun.

Pienestä pyhiinvaelluksesta se lähti

Kujanpään ensimmäinen pitkä elokuva ohjaajana oli pastori-käsikirjoittaja Veli-Pekka Hännisen käsikirjoittama Pieni pyhiinvaellus (1999). Pohjalaista körttiyhteisöä ja armon vaikeutta luodannut teos keräsi arvostusta ja palkintoja ulkomaita myöten. Aviottoman lapsen syntymä ja siihen liittyvä häpeä, tuomitseva yhteisö, anteeksianto ja kuolema muodostavat tarinan kehykset. Uskonnollinen moralismi nostaa kitkerää päätään kevättalvisilla lakeuksilla. Esko Nikkarin roolityö kuolemaansa valmistautuvana pastorina on kotimaisen elokuvan vavahduttavimpia pappiskuvauksia.

– Kävimme Hännisen kanssa samaa kirjoituskurssia, ja päädyin lukemaan käsikirjoituksen ensimmäisen version. Teksti kosketti. Valitettavasti en uskaltautunut tarjoutumaan ohjaajaksi. Pestiin päätyi joku muu.

Heikki Kujanpää. Kuva: Veera Aaltonen

Valmistelut aloittanut ohjaaja painotti tulkinnassaan kristinuskon kritiikkiä.

– Minulle kerrottiin, että hän sai burn-outin, ja minua pyydettiin ohjaamaan elokuva. Halusin keskittyä tarinan koskettavuuteen, päähenkilön tuntoihin ja ympäröivän yhteisön kritiikkiin. Yhteistyö kuvaaja Kari Sohlbergin kanssa toimi tässä hyvin. Suvaitsevaisuuden sanomaa vahvistava elokuva tarkastelee pikkumaisia lakeja ja yhteisön tulkintaa oikeasta ja väärästä.

b>Uskontoa ei voi käsitellä ilman epäuskon varjoa

Kujanpään mielestä elokuvan tehtävä ei ole julistaa.

– Uskontoa ei voi elokuvassa käsitellä uskottavasti ilman epäuskon varjoa. Vaikuttavin uskontoa käsittelevä elokuva on edelleen Ingmar Bergmanin Talven valoa. Erityisen voimakas on kohtaus, jossa suntio pohtii, miten vähäistä Jeesuksen fyysinen kärsimys oli sen hirveän epäilyksen rinnalla, että kaikki olisi vain harhaa.

Pienen pyhiinvaelluksen jälkeen koitti seuraavan projektin aika.

– Kahta ensimmäistä elokuvaani yhdistää vahva henkilökohtainen kiinnostukseni aiheisiin. Pieni pyhiinvaellus tuli todella lähelle, sillä isäni on Ylihärmästä ja meidänkin sukuun mahtuu samankaltaisia tarinoita. Ensimmäiset löytämäni runoilijat olivat puolestaan Aila Meriluoto ja Lauri Viita. Heistä kertova elokuva olikin sitten seuraavaksi työpöydällä. Se kantoi nimeä Putoavia enkeleitä.

Elokuvanteko on kuitenkin Suomessa hidasta, ja pian valkeni, että elokuvaa ei heti päästä tekemään.

– Hyvä niin. Ennen elokuvaa teosta esitettiin näytelmäversiona Q-Teatterissa ja siitä tuli todella suosittu. Meriluoto itse sanoi ensi-illan jälkeen, että ”tämä taisi olla parasta terapiaa aikoihin”.

Lopulta Putoavia enkeleitä ilmestyi myös elokuvana 2008. Sen jälkeen Kujanpäällä on riittänyt töitä. Viimeisin elokuva Suomen hauskin mies ilmestyi 2018.

– Elokuvan valmiiksi saattaminen on pitkä tie, jonka varrella saa kehitellä ja kirjoittaa, pettyä, jatkaa yrittämistä ja taas pettyä. Siksi tämän kutsumuksen seuraaminen on kuin suostumista yhä jyrkkenevään ylämäkeen.

Heikki Kujanpään Suomen hauskin mies on mustan huumorin sävyttämä draama punavankileiristä. Kuva: Veera Aaltonen

Tällä hetkellä työn alla on sekä elokuva Nukkumatista että Kekkosesta.

– Nukkumattia kirjoitan Kati Kaartisen kanssa. Siitä tulee menetystä ja selviämistä käsittelevä koko perheen elokuva, jonka pääosassa on kaksi lasta.

– Kekkosen käsikirjoituksesta vastaa Hanna-Maija Matila. Se keskittyy Kekkosen viimeisiin vuosiin, erityisesti Kekkosen ja Maarit Tyrkön rakkaussuhteeseen. Moni näkee sen vain vallanpitäjän ja nuoren naisen hyväksikäyttösuhteena, mutta sellaisena se ei tyhjene, vaikka osa minusta halusi aluksi ajatella niin. Minulle kerrotun rakkaustarinan lopusta jää jäljelle kipeä, kaihertava tunne, kaiken voittava.

Kokonaisia kirjastoja on kirjoitettu siitä, mitä Jumala ei suvaitse

Körttiyhteisön moralismi ja runoilijaparin raskas rakkaus eivät ole suurta yleisöä kosiskelevia aihevalintoja. Toisaalta Kujanpään monet valinnat viestivät aihe edellä kulkemisesta, populismia väistäen. Mikä on Herättäjäjuhlilla puhuneen ja kahtena kesänä Jaakko Haaviota Sain kauniin elämän -näytelmässä tulkinneen taiteilijan suhde uskontoon?

– Usko on elämän syvintä runoutta, joskin hyvin hankalasti riimitettävää. Uskonto on asia, johon suhtaudun pomminpurkajan asenteella. Se sisältää vaarallisia tapoja karsinoida ihmisiä ja neuvoa ihmisiä ylhäältä päin. Se myös kauhistuttaa.

Moralismin ja uskonnon liittoa Kujanpää karsastaa.

– Jos me seuraamme Jumalaa pohtien, onko hän vihainen, ja uskomme keskittyy kysymään, mitä mieltä hän on muodista, politiikasta tai ruoasta, niin kuljemme harhaan. Kokonaisia kirjastoja on kirjoitettu siitä, mitä Jumala ei suvaitse. Tällainen Jumala ei ole minulle totta. Minun Jumalani ei diktaattorimaisesti laadi vihaisia lakeja ja käske ihmisiä käräyttämään toisiaan niiden rikkomisesta.

Muuten Kujanpää pitää uskontoa henkilökohtaisena asiana.

– Olen huomannut, että ihmisen Jumala vastaa usein sitä, millainen hän itse on. Ankarille hän on ankara, kiivailijoille kiivas ja myötätuntoisille myötätuntoinen.

Kujanpää vaikenee ja jää pohtimaan.

– Minua on monta vuotta jo pohdituttanut eräs Petri Järveläisen kirjoitus. Hän kirjoittaa, että Jumalan paikka musiikissa on tauko. Tauon tehtävä on pysäyttää. Tällainen Jumala tuskin paheksuu seksuaalisia suuntauksia tai siunaa erikoisoperaatiota Ukrainassa.

Mihin tällainen Jumala sitten kutsuu?

– Tauoksi kuvattu Jumala kutsuu ihmisen ihmettelemään olemassaolon mysteeriä. Jumalan puhe laittaa kyseenalaistamaan omaa olemista.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Antoisia lukuhetkiä!