Suomen nuoren tasavallan ensimmäisen uskonnonvapauslaki astui voimaan 1.1.1923. Sen valmistelua leimasi aikoinaan kiivas yhteiskunnallinen ja kirkollinen keskustelu. Sitten seurasi keskustelun suvantovaihe. Sekulaarissa mutta moniuskontoisessa Suomessa uskonnonvapauskysymykset ovat kuitenkin hiipineet 2000-luvun uudeksi puheenaiheeksi. Maallistuneessa yhteiskunnassa uskonnonvapauteen kohdistuu uudenlaisia uhkia: uskontoa ja sen näkymistä julkisessa tilassa karsastetaan enemmän kuin ennen, sanovat eri uskontokuntien edustajat.

Keskustelua ovat herättäneet erityisesti käsitteet positiivisesta ja negatiivisesta uskonnonvapaudesta. Positiivinen uskonnonvapaus viittaa vapauteen harjoittaa uskontoaan vapaasti. Negatiivisen uskonnonnonvapauden tehtävänä on puolestaan suojella niitä, jotka eivät uskonnonharjoittamiseen halua osallistua. Vapautta uskoa ja olla uskomatta pidetään Suomessa yhtä arvokkaina. Suurimmat kiistat tuntuvatkin syntyvän tilanteista, joissa nämä vapaudet vaikuttavat ristiriitaisilta.

Viimeisimpänä on keskusteltu uskonnonharjoittamisesta vastaanottokeskuksissa. 3.1.2023 useiden kirkkokuntien johtajat julkistivat vetoomuksen, jossa peräänkuulutetaan vastaanottokeskusten asukkaiden vapautta harjoittaa uskontoaan. Heidän mukaansa vastaanottokeskuksissa on pidetty huolta uskontoneutraaliudesta uskonnonharjoittamisen kustannuksella. Paikoin seurakuntien työntekijöitä on jopa estetty tapaamasta oman yhteisönsä jäseniä.

Suomen nykyinen uskonnonvapauslaki on vuodelta 2003. Kotimaa kysyi eri uskontokuntien edustajilta ja asian tutkijalta, miten uskonnonvapaus Suomessa tänään toteutuu. Mikä uskonnonvapautta mahdollisesti tulevaisuudessa uhkaa?

Pyrkimys katsomukselliseen neutraliteettiin on ylikorostunut

Yleisellä tasolla uskonnonvapaus toteutuu Suomessa hyvin, sanoo Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Matti Kotiranta. Euroopan Unioniin liittymisen myötä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, EU-oikeuden ja sitä tulkitsevan Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen (EIT) edellyttämästä positiivisen uskonnonvapauden turvaamisesta on tullut osa Suomen kansallista lainsäädäntöä.

– Kelloa ei voi tässä siirtää taaksepäin, Kotiranta toteaa.

Suomalaisessa järjestelmässä uskonnollisten yhteisöjen tasa-arvoinen kohtelu löytää Kotirannan mukaan kuitenkin kriittisen pisteensä kansankirkkojen etuoikeutetussa julkisoikeudellisessa asemassa.

– Tämä ja vallitsevat ”enemmistöhegemoniat” voivat vaikuttaa kielteisesti muiden uskonnollisten yhteisöjen asemaan. Oletetun syrjinnän kysymykset muunnetaan helposti enemmistö- ja vähemmistökysymyksiksi sen sijaan, että keskityttäisiin uskonnollisten vähemmistöjen todelliseen suojeluun de jure.

Perustuslaki ja Suomen nykyinen uskonnonvapauslaki lähtevät selkeästi positiivisesta uskonnonvapauden tulkinnasta. Sosiaalisessa mediassa näyttäisivät Kotirannan mukaan korostuvan kuitenkin aivan toisenlaiset äänenpainot.

– Vaarana on, että yleinen mielipide alkaa tiedostamattomasti ohjata lainsäädäntöä, vaikka meillä on vahva riippumaton oikeuslaitos.

Viime aikoina yhteiskunnassa on Kotirannan mukaan ylikorostunut pyrkimys katsomukselliseen neutraliteettiin. Se näkyy esimerkiksi keskustelussa uskonnon näkymisestä julkisessa tilassa.

Suomen nykyinen uskonnonvapauslaki on Kotirannan mukaan mennyt positiivisen uskonnonvapauden tulkinnassa pisimmälle maailmassa: siinä on tulkittu, että uskonnonvapauden piiriin kuuluu olennaisesti myös oman uskonnon opetus.

– On ilmeistä, että monille, sekä kansankirkoille että vähemmistöuskonnoille, vuoden 2003 uskonnonvapauslaissa vahvistettu oman uskonnon opetus on luovuttamaton. Mutta kuten viimeaikainen keskustelu on osoittanut, monenlaiset paineet kohti yhtä, kaikille yhteistä katsomusainetta kohtaan ovat lisääntyneet.

”Monet haluavat leimata uskonnon ongelmalliseksi”

Kuopion piispa Jari Jolkkonen toteaa, että uskonnonvapauslaissa säädetään lähinnä uskonnollisten yhdyskuntien järjestäytymisestä ja niihin kuulumisesta.

– Se laki toimii mielestäni asianmukaisesti. Laajempi kysymys on perustuslaissa säädetty uskonnonvapaus.

Jälkimmäisen sanamuodot ovat Jolkkosen mielestä hyviä ja vastaavat eurooppalaista yleislinjaa. Mutta vaikka laki on kirjoitettu turvaamaan erityisesti positiivista uskonnonvapautta, yleisessä ilmapiirissä korostuu Jolkkosen mukaan negatiivinen uskonnonvapaus.

– Monet haluavat leimata uskonnon ongelmalliseksi, jopa vaaralliseksi. Valitettavasti tämä ilmapiiri on heijastunut myös joidenkin oikeusviranomaisten tulkinnoissa.

Jolkkosen mukaan positiivista uskonnonvapautta suojelevassa länsimaisessa liberaalissa demokratiassa ei voi olla niin, että kaikki uskonnollinen pyritään eristämään yksityiskoteihin ja temppeleihin.

– Tällainen muistuttaa neuvostoliittolaista tulkintaa ”uskonnonvapaudesta”.

Illuusio julkisesta tilasta arvovapaana ja katsomusneutraalina on Jolkkosen mukaan vahingollinen kuvitelma.

– Sellainen suosii negatiivista uskonnonvapautta ja taipuu lopulta pakkouskonnottomuuteen.

Jolkkonen sanoo pitävänsä paljon puhuttua Päivi Räsäsen tapausta ensisijaisesti sanavapauskysymyksenä.

– Vasta hänen perustelunsa liittävät siihen uskonnonvapauden. Jos Räsänen saisi tuomion hovioikeudessa, se taas tarkoittaisi esimerkiksi, että katolinen kirkko ei saisi opettaa Suomessa Katekismuksensa mukaan. Liberaalissa demokratiassa pitää sallia mahdollisimman pitkälle myös itsestä oudoilta tuntuvia näkemyksiä ja tapoja.

Uskonnonvapautta koskevat tulkinnat tulevat Jolkkosen arvion mukaan tulevaisuudessa monimutkaistumaan. Siksi kirkossa tarvittaisiin hänen mielestään uskonnonvapauskysymyksiin erikoistunut ihmisoikeusjuristi.

Jolkkonen pitää tärkeänä, että eduskunta ehtisi hyväksyä uuden kirkkolain ennen vaaleja.

– Sen jälkeen on vielä syytä käydä pieni jälkipyykki. Kirkon pitää katsoa itseään peiliin, mutta niin pitää myös eduskunnan. Lupaan auttaa. Vaikka apua ei pyydettäisi.

”Meillä on oikeus siihen, että uskonto näkyy”

Suomen ortodoksisen kirkon Oulun metropoliitta Elia kertoo seuranneensa surullisena keskustelua koulujen ja päiväkotien uskonnollisuudesta.

– Joka vuosi keksitään pyörää uudestaan. Aina pitäisi lausua, mikä on uskonnonharjoittamista ja mikä suomalaiseen tapakulttuuriin liittyvää. Nämä sekoitetaan jatkuvasti. Meillä on oikeus siihen, että uskonto näkyy – vaikka joulujuhlissa.

Yleisesti ottaen uskonnonvapaus näyttää Elian mielestä maallistuvassa yhteiskunnassa kaventuvan.

– Uhkia ja haasteita on, mutta ei maallistumista saa pitää jonakin peikkona ja lamaantua. On mietittävä, miten pysyisimme hengellisenä yhteisönä tässä muutoksessa mukana?

Uskonto pyritään Elian mukaan nykyisin purkamaan kaikista valtiollisista tai virallisista instituutioista ja tekemään siitä vain yksityisasia.

– Ennen esimerkiksi kaikki ortodoksivarusmiehet kutsuttiin kirkon hengellisille päiville. Nyt se on vapaaehtoista ja osallistuminen on romahtanut.

Pienelle vähemmistökirkolle oman uskonnon opetus on äärettömän tärkeää.

– Siinä kohtaamme kirkkomme lapsia ja nuoria. Ei ortodoksinenkaan uskonnonopetus ole enää aikoihin ollut tunnustuksellista eikä uskonnon harjoittamista.

Metropoliitta painottaa, että kaikkiin uskontoihin tutustuminen opetuksessa edellyttää sitä, että ensin tunnetaan oma. Hän vertaa tilannetta Ruotsiin, jossa on kaikille yhteinen oppiaine.

– Olen saanut opettajankoulutuksen Ruotsissa ja toiminut siellä uskonnonopettajana. Se opetuksen sisältö on etiikkaa, ihan vesitettyä.

Uskonnonvapauden tulevaisuus mietityttää metropoliittaa.

– Aina kun tulee vaalit, pelkään sitä, minkälainen hallituskoalitio syntyy ja kuinka paljon tai miten uskonnonvapautta halutaan tulevaisuudessa kaventaa. Ylipäätään ihmettelen, miksi uskonto nähdään niin pelottavana asiana?

Viharikokset ovat kasvussa

Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadbornikin mielestä oikean kuvan uskonnonvapaustilanteesta saa, kun kiinnittää huomiota positiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen.

– Ne, jotka eivät ymmärrä uskontoja, yrittävät tulkita uskonnonvapaustilannetta vain negatiivisen uskonnonvapauden kautta.

Myös Nadbornik on huolissaan erityisesti uskonnonopetuksen tulevaisuudesta.

– Ihmiset, joilla ei ole omakohtaista uskonelämää, tahtovat rajoittaa muiden uskonnonvapautta. Jotkut puhuvat avoimesti, pitäisikö mitään uskonnonopetusta edes olla. Tällaisen historiattomuuden edistäminen on järkyttävää.

Myös uusi eläinsuojelulaki mietityttää. Nadbornikin mukaan eläinten oikeuksia ajetaan uskonnonvapauden kustannuksella.

– Oikeastihan nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa. Kosher-teurastus herättää kovasti tunteita, ja jostain syystä tainnuttaminen nähdään julkisessa keskustelussa vain positiivisessa valossa. En ymmärrä miksi tämä kuumentaa tunteita yleisellä tasolla enemmän kuin metsästäminen tai rapujuhlat keittämisineen.

Nadbornik kokee, että pienten uskonnollisten yhteisöjen tarpeisiin suhtaudutaan negatiivisemmin.

Tulevaisuuteen Yaron Nadbornikin katsoo pohtien.

– Pelkään, että jokin komissio ryhtyy valvomaan yhteisöjen uskonnonharjoittamista. Sellaista on jo esitetty. Oikeusministeriöllä oli taannoin työryhmä, jonka tehtävänä oli selvittää tyttöjen silpomistilannetta. Samalla otettiin absurdisti kantaa poikalasten ympärileikkaamiseen ja keskusteltiin tällaisen valvontaelimen perustamisesta. Se voisi johtaa siihen, että uskonnonharjoittamista valvottaisiin paikkakuntakohtaisesti eikä yhdenvertaisuus toteutuisi. Onneksi ajatus kuoli mahdottomuuteensa.

Nadbornikin mukaan uskonnonvapaudesta puhuttaessa äärioikeisto ja -vasemmisto kohtaavat.

– Ääriajattelu vie julkisessa keskustelussa yhä enemmän tilaa ja erilaisuutta siedetään vähemmän. Se herättää huolta.

Nadbornik huomauttaa, että eri uskontoihin kohdistuvat viharikokset ovat kasvussa. Poliisiammattikorkeakoulun vuosiraportin mukaan vuonna 2021 uskontoon tai vakaumukseen liittyvien viharikosilmoitusten määrä kasvoi edellisvuodesta. Kohteena olivat yleisimmin islaminuskoiset.

”Huivia kantava nainen on yhtä hyvä työntekijä kuin huiviton”

Tampereen islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtaja Mustafa Karan mielestä ymmärrys uskontoja kohtaan on lisääntynyt. Joissain asioissa on silti yhä ongelmia.

– Toistuvasti herää keskustelua esimerkiksi muslimien rukousajoista ja -paikoista työpaikoilla. Tunnen miehiä, jotka ovat joutuneet jopa lopettamaan työnteon näiden riitojen seurauksena. Rukoileminen ei ole valinta. Me olemme ensisijaisesti velvollisia Jumalalle, vasta sitten työnantajalle.

Kara pitää valitettavana, että näin yksinkertaisesta asiasta joutuu vääntämän.

– Päivärukous veisi aikaa pari minuuttia. Sen voisi tehdä rauhassa sermin takana ja palata töihin. Miten se voi olla ongelma?

Kara jakaa huolen uskonnonopetuksen tulevaisuudesta.

– Jos oman uskonnon opetuksesta luovutaan, musliminuoret menettävät tärkeän yhteyden moraalis-hengelliseen perintöönsä. En usko muutenkaan puheisiin uskontovapaasta ympäristöstä. Silloin uskonnolle kuulunut tila täytetään jollain muulla katsomuksella.

Kara korostaa, että tämä ilmenee erityisesti nuorten kohdalla.

– Kun nuorilta riistetään uskonto, joka on olennainen osa identiteettiä, he täyttävät tuon tyhjän tilan viihteellä ja kaikella muulla.

Karan mukaan tämä voi johtaa esimerkiksi huumekokeiluihin ja roikkumiseen sosiaalisessa mediassa.

– Jostain syystä siitä luopumista on yritetty perustella myös muslimien edulla, mutta se ei pidä paikkaansa. Vapaa-ajattelijat kysyvät meiltä tasaisin väliajoin mielipidettä myös siitä, mitä mieltä olemme jos koulussa lauletaan virsi. Vastaan, että muut saavat laulaa mitä haluavat, kunhan ketään ei siihen pakoteta.

Uskonnonvapauden toteutumisen tämänhetkiseksi ongelmakohdaksi Kara tunnistaa päivittäisten rukousten toteutumisen.

– Tämä asia on vakava. Samanlaista keskustelua olen kuullut naisten huivienkäyttöön liittyen. Huivia kantava nainen on yhtä hyvä työntekijä kuin huiviton. Miksi jotkut ajattelevat, että huivi tekee ihmisestä osaamattomamman?

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Ilmoita asiavirheestä