Tuomiosunnuntailla on kumma ja kurja kaiku, toteaa Karkun kirkossa ensi pyhänä saarnaava Sastamalan seurakuntapastori Anu Jokinen-Lundén, 56.

– Se ei ole mikään himoittu pyhäpäivä, jolloin kansa tunkisi kirkkoon. Sukupolvien muistissa on, että silloin pelotellaan maailmanlopulla, synnillä ja kadotuksella.

Mielikuva kaipaisi päivitystä. Jeesuksesta kertomisen keinot ja puhetavat ovat muuttuneet. Samaan aikaan mediassa pelotellaan toisenlaisilla tuomiopäivän ja lopun uhkakuvilla.

– Maapallo ei kestä kulutustamme. Kuljemme kohti tuhoa. Saarnan aiheeni tulee kuitenkin ihan toisaalta. Vaikka maailma menisi kohti mitä, Kristus pelastaa.

Ihmisiä jaetaan jo tässä maailmassa vuohiin ja lampaisiin. Kuka kelpaa ja kuka ei. Jumalan rakkaus voittaa ihmisten jaottelut. Pelastuksen lahja on tarjolla jokaiselle.

– Maailmanlopun ja tuhon kuvat me jo tiedämme. Niiden sijasta tarvitsemme uuden suunnan ja valon pilkahduksen. Lohdutuksen sana on nyt tärkeä.

Puhe vuohista ja lampaista muistuttaa, että ihminen korjaa tekojensa satoa.

– Ajatus pyörähtää tässä kohtaa jännästi ympäri. Vaikka me emme saa taivaspaikkaa tekojemme mukaan, Jumalan lahjan vastaanottaminen muuttaa meitä.

Ihminen voi oppia tekemään toisinaan jonkin hyvänkin teon.

– Uskovaiset pitäisi tunnistaa hyvistä teoistaan, mutta emme ole yleensä järin hyviä tai täydellisiä. Sitä kohti silti hiljalleen…

Tummasta taustasta lähtevä saarna päättyy valoon

Saarnavirsi 160 on Jokinen-Lundénin mukaan vallan mainio. ”Kun luova tahto kaikkeuden Herran, turmellun maailmamme kohtaa kerran, on päivä tuomion. Nyt polvillemme! Jumala, luoja, saakoon kiitoksemme.”

– Huonosti on ehkä eletty, luonnonvarat kulutettu ja maailma saastutettu, mutta kaikki ei ole tässä, mitä me näemme. Jumala saa viimeisen sanan.

Saarna nousee ”aika synkältä pohjalta”: syksyn pimeydestä, ilmaston lämpenemisestä, jäälautan sulamisesta, mahdollisista sähkökatkoista ja mustista hautakivistä.

Tämän vastapainoksi Anu Jokinen-Lundén antaa toivoa niin kuin sille pienelle tytölle, joka laski nallen äitinsä hautaan: ”Äiti menee taivaaseen, siellä nähdään.”

– Ihmiset tarvitsevat lohdutusta. Elämä on välillä raadollista, raakaa, tuskallista ja vaikeaa. Kirkon tehtävä on pitää yllä uskon liekkiä. Taivaan Isä hoitaa. Sinun elämälläsi on merkitys, jonka Luojasi antaa.

Kuulostaa kuin tuomiosunnuntai olisi peräti mieluinen päivä puhua?

– On! Tummasta taustasta lähtevä saarna päättyy valoon. Sen jälkeen saamme iloisin kasvoin mennä ehtoolliselle. Parasta mahdollista taivaan mannaa on tarjolla.

On raja, jossa ihmisen on viimeistään otettava vastuu teoistaan

Harjavallan seurakuntapastori Tuomo Lindgren, 54, ajatteli nuorena pappina, että tuomiosunnuntai on kirkkovuoden pyhistä ehkä epämiellyttävin tai epäkiitollisin. Silloin puhutaan ankeista asioista, kuten kuolemasta ja maailman tuhoutumisesta.

Mielikuvituksemme ja vanhat maalaukset ovat kuvittaneet mestarillisesti lopunajan tuomioita, kadotettujen vaivaa, turmiota ja kaaosta.

– Kun mielikuvat viimeisestä tuomiosta heräävät, nousee sydämeen kauhu, paha aavistus siitä, että ehkä Kristuksen armo ja rakkaus ei riitäkään pelastamaan minua näistä kärsimyksistä.

Sittemmin Lindgren on tulkinnut tuomiosunnuntain viestiksi sen, että joudumme vastaamaan teoistamme Jumalalle: Olemmeko auttaneet kärsiviä lähimmäisiä, joissa kohtaamme Jeesuksen?

– Elämänsä arviointia ei kannata jättää sinne viimeiseen tuomioon asti, vaan elää yhteydessä Häneen.

Monet haluaisivat Lindgrenin mukaan ohittaa tuomiosunnuntain synkältä tuntuvan sanoman: miksi tarvitaan pelottelua, eivätkö tuomion kuvaukset ole vanhanaikaisia aikuiseen uskoon…

Tarvitsemme kuitenkin rakkautta ja rajoja. On raja, jossa ihmisen on viimeistään otettava vastuu teoistaan.

– Syy väistää tuomiosunnuntai on halumme paeta ahdistavia asioita.

Emme kestä sitä, että meidät punnitaan ja havaitaan köykäisiksi. Hurskautemme katsotaan riittämättömäksi. Syntimme ovat liian suuret.

– Tarraudumme peloissamme ajatukseen: Jumala on armollinen, ei hän katso tekojamme niin tarkasti. Tällä tavalla meillä on taipumus väistää vastuumme.

Ei siis ihme, että pelottaa.

Jumalan armon varassa lopulta mennään viimeisellä rajalla

– Mutta ikäviä asioita ei voi lakaista maton alle. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Totuus valaisee jokaisen pimeän nurkan. Jos ihminen pyyhkii pois mielestään viestin viimeisestä päivästä, hän elää valheessa.

Jos evankeliumin lempeällä sanomalla peitetään totuus itsestä, ihminen uskottelee asioiden olevan hyvin, muttei saa rauhaa. Mutta kun ihminen on joutunut katsomaan omaan pimeyteensä, laki tekee tehtävänsä. Se saa epätoivoisen ihmisen tuntemaan syntinsä.

Laki katkaisee turhat luulot omista mahdollisuuksista. Ihminen ei enää yritä kelvata Jumalalle. Pelastus jää Jumalan huomaan. Todellinen muutos ja kääntyminen alkaa itsestä poispäin: minun tulee vähetä ja Hänen kasvaa.

– Vasta silloin ihminen oppii tietämään, miksi evankeliumi on hyvä sanoma. Totuus tekee vapaaksi.

Kuka voi pelastua?

– Ei kukaan omassa varassaan. Siksi on tärkeää, että ihminen on lain tuomion käynyt ja evankeliumin vapauttama.

Meitä ei tuomita omien tekojemme perusteella, vaan Kristuksen tekojen perusteella, rohkaisee Tuomo Lindgren. Kristus ei lähettänyt meitä tuomitsemaan, ei pelottelemaan helvetillä eikä saarnaamaan pelkoa. Hän lähetti meidät viemään hyvää sanomaa, evankeliumia, vapautusta peloista ja tuomioista.

– Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän yrittää olla ”joku” ja päteä suorituksillaan. Jumalan armon varassa lopulta mennään viimeisellä rajalla. Se on Jumalan käsiin jättäytymistä.

Siitä ymmärryksestä käsin kasvaa myötätunto toisia kohtaan ja halu keventää heidän askeleitaan.