Janna Paasosen elämältä putosi pohja, kun Jonas-poika kuoli hänen syliinsä 8-vuotiaana. Lohduksi jäivät pojan pohdinnat kuolemasta: jokaisen pitää elää oman elämänsä mitta loppuun ja tulla vasta sitten toisen luokse.

Espoolainen Jonas oli ollut koko varhaislapsuutensa terveyden perikuva. Hän oli urheilullinen, energinen, iloinen, pellavapäinen poika. Vanhemmille ei koskaan herännyt epäilyksiä, onko kaikki hyvin.

Sitten tuli kesä eskarin ja ekaluokan välissä. Pihaleikeissä poika sai iskun vatsan alueelle. Kahden päivän kuluttua tästä Janna Paasonen oli suihkussa ja Jonas katsoi lastenohjelmia, kun poika alkoi yhtäkkiä huutaa kipukohtauksen kourissa: ”Äiti mä kuolen, vie mut sairaalaan!”

Pojan munuaisessa sijainnutta kasvainta ei sairaalassa kuitenkaan vielä tuolloin huomattu, vaan tulkittiin terveen munuaisen revenneen.

”Melko pian meidät ympäröi toivon piiri ja suoja, johon tartuimme lujasti”

Kun Jonas aloitti koulun, hän alkoi pissata verta. Laajat tutkimukset uusittiin ja diagnoosi oli perheelle tyrmäävä: löytyi kookas, pahanlaatuinen kasvain, joka oli levittänyt etäpesäkkeensä molempiin keuhkoihin.

Tuosta kaikesta on jo 20 vuotta, mutta Janna Paasonen muistaa edelleen epäuskon ja epätoivon, joka hänet valtasi. Äidin tehtävä on suojella lastaan, mutta nyt Janna ei voinut sitä tehdä. Hän ei pystynyt vaihtamaan osia poikansa kanssa, vaikka kuinka halusi.

– Lapsi oli kyllä ihanan rauhallinen ja luottavainen. Hän totesi, että kuka häntä sitten hoitaisi, jos sinä tai isä ottaisitte hänen sairautensa. Melko pian meidät ympäröi toivon piiri ja suoja, johon tartuimme lujasti. Koen, että Jumala kantoi meitä.

Sairausaika kesti yhdeksän kuukautta ja oli vaikea. Hoidot eivät aina tehonneet odotetusti, ja Jonas joutui kärsimään paljon.

– En kuitenkaan luopunut toivosta, vaan tartuin jokaiseen valon pilkahdukseen. Rukoilin parantumisen ihmettä viimeiseen asti. Totta kai näin edessäni kuolemansairaan lapsen, mutta ei vanhempi halua uskoa, että oma lapsi kuolee.

”Oli jatkettava elämää, koska minun on elettävä oman elämäni mitta loppuun”

Helpotusta sietämättömään tilanteeseen toi se, että Jonas oli oma valoisa itsensä ja läsnä tässä hetkessä.

– Hänen elämänliekkinsä oli todella vahva. Me kävimme upeita keskusteluja loppuun asti. Viimeisenä iltana Jonas kysyi, kuka on mies hänen sänkynsä vierellä. Olen ajatellut, että häntä oltiin vastassa, hän ei lähtenyt täältä yksin. Siihen kätkeytyi joku turvallinen, salattu toivo.

Jonas oli toivonut, kuten lapsilla on tapana, että saisi kuolla yhtä aikaa vanhempiensa kanssa. Viimeisenä iltanaan hän piirsi ilmaan sydämen ja sanoi äidilleen, että rakastaa häntä. Sitten hän kysyi: jos toinen kuolee ennen toista, pitäisikö toisen tulla mukaan?

Jannan sydän jätti muutaman lyönnin väliin ja särkyi siitä, että pieni poika joutuu miettimään tällaista, kun hänen pitäisi kirmata huolettomana leikkipuistossa.

– Kysyin, mitä hän itse ajattelee. Hän mietti hetken ja sanoi, että jokaisen pitää elää oman elämänsä mitta loppuun ja vasta sitten tulla toisen luokse.

– Tämä on ollut minulle uskomaton testamentti. Pojan kuoltua syöksyin tyhjyyteen, mutta ymmärsin, että minun on jatkettava elämää, koska minun on elettävä oman elämäni mitta loppuun.

”Hän näki jo selvästi kuoleman läpi jotain kaunista”

Kun toukokuun 9. päivä koitti, Jonas makasi äitinsä sylissä. Sairaalahuoneen ikkunasta paistoi sisään kirkas aurinko. Poika käänsi katseensa sitä kohti ja hänen kasvoilleen levisi onnellinen hymy. Pian tämän jälkeen hän hengitti viimeisen kerran.

– Hän näki jo selvästi kuoleman läpi jotain kaunista. Tämä muisto on antanut voimaa ja toivoa. En tule koskaan ymmärtämään kärsimyksen mysteeriä, mutta jälleennäkemisen toivoni on vahva.

Kun Jonas kuoli, Jannan elämä pimeni. Kaikki oli merkityksetöntä. Perhe ja Jonaksen siunannut perhepappi olivat silloin korvaamaton tuki.

– Pappi sanoi, että et voi vajota syvemmälle kuin Jumalan käsiin. Jumalan kädet ulottuvat pohjattomankin kaivon syvyyteen, vaikken voinut sitä silloin tuntea. Pappi lähetti minulle kortteja ja raamatunlauseita ja eli rinnallani.

”Mitä vihaisempi olen ollut, sitä hellemmin Jumala on katsonut”

Janna oli vihainen Jumalalle, eikä voi edelleenkään ymmärtää, miten Jumala sallii pienten lasten kärsiä ja kuolla. Samalla hän ajattelee, että kärsimys on osa jokaisen ihmisen elämää ja kärsimyksen keskellä Jumala ei jätä.

– Mitä vihaisempi olen ollut, sitä hellemmin Jumala on katsonut. Luotan, että joskus saan selityksen kaikkeen.

Vähitellen Janna Paasonen alkoi keittää yhden perunan kerrallaan. Elämä jatkui.

– Lapsen menettämisen suru ei katoa koskaan. Ei mene päivääkään, etten ajattelisi Jonasta. Suru on niin suuri, ettei se mahdu sanoihin.

– Suru ei väisty tai haalene, mutta sen rinnalle tulee uusia ihania asioita. Valo ja värit palautuvat elämään vähitellen. Melkein pelästyin, kun ensimmäisen kerran tunsin vahvaa iloa.

”Suru on kanavoitunut lauluihin ja niiden kautta aloin tulla lohdutetuksi”

Suuri ilon aihe Jannan elämässä on uusi perhe. Mentyään uudelleen naimisiin Janna sai bonuslapsia, ja yhdeksän vuotta sitten perheeseen syntyi vielä Tiitus-poika.

– Lapsen menetys teki todeksi sen, että pahin voi tapahtua, myös minulle. Menettämisen pelko jäi, ja sen kanssa pitää tehdä koko ajan töitä. Tiituksella on oltava oikeus elää vapaasti.

Pari vuotta Jonaksen kuolema jälkeen tapahtui ihme, josta on tullut Janna Paasosen elämän tärkeimpiä voimanlähteitä. Laulut alkoivat tulla. Janna heräsi yöllä siihen, että hänen päässään soi kaunis melodia.

– Tajusin, etten ole kuullut sitä ennen, nousin ylös ja hiivin pianon luo. Hiljaa tavoittelin päässäni soivia säveliä ja kirjoitin ne nuoteiksi. Aamulla herätessä ajattelin nähneeni unta, mutta siellä ne sotkuisella käsialalla kirjoitetut nuotit olivat.

Sittemmin lauluja on tullut paljon, nukkuessa, suihkussa, milloin missäkin. Myös sanat vain tulevat, ikään kuin Jumalan lahjana Jannan kautta.

– Suru on kanavoitunut lauluihin ja niiden kautta aloin tulla itse lohdutetuksi. Pitkään se riitti minulle. En nauti esillä olemisesta. Mutta vähitellen sisälläni on voimistunut ääni, joka vaatii jakamaan eteenpäin lahjaa, jonka olen saanut.

Janna Paasonen jäi virkavapaalle luokanopettajan työstä, opiskeli ja teki samalla yhdessä pianisti Matti Paatelman ja muiden muusikoiden kanssa surun ja toivon lauluistaan levyn, joka julkistettiin 30.10. Levyn tuotosta osa ohjataan syöpätutkimukselle.

– Ajattelen, että Jonas iloitsee siellä jossain: hyvä äiti!

”Sisko sanoi, ettei pelkää kuolemaa, vaan menee Jonaksen luo”

Musiikki oli myös Jonaksen ja äidin yhteinen juttu. Sairaalassa pojalla oli sähköpiano. Viimeisenä joulunaan hän lauloi kirkkaalla äänellä Enkeli taivaan. Se soi yhä Jannan sielussa.

Vähän aikaa sitten Janna menetti syövälle myös rakkaan siskonsa. Se romahdutti uudelleen hänen luottamustaan elämään.

– Sisko kuitenkin sanoi, ettei pelkää kuolemaa, vaan menee Jonaksen luo.

Janna Paasosta voi kuulla Pyhäinpäivän Nojatuolikirkossa 5.11. klo 10.00 Yle TV1:llä.