Kipuilijoiden lohduttaja, sananjulistaja, elämäntaiteilija, itseoppinut teologi, oman tien kulkija, autofriikki, oman linjansa löytänyt kirjailija, luonnossa kulkija, sielunhoitaja. Näin luonnehtii Erkki Lemistä (1922–1992) entinen työtoveri, pappi Tapio Aaltonen.

Sata vuotta sitten Sikopohjan kylässä, Venäjän silloisessa valloitussodassa viemässä Karjalassa syntynyt Leminen oli viime vuosisadan vaikuttavimpia luterilaisia evankelistoja ja kristinuskoa kirkastaneita kirjoittajia. Hänen lämpimällä ja lempeällä äänellä soljuva sanomansa armosta kuului selkeänä ja ehtoja asettamatta.

Sodan jälkeen hengellisesti heränneestä nuorukaisesta sukeutui Kansan Raamattuseuran värikäs maallikkojulistaja, jonka ajattelu avautunee parhaiten lukemalla Sisko Latvuksen erinomainen elämäkerta Erkki Leminen – armon matkamies (1994) ja Valitut runot 1944–1992.

Tuoreeltaan tuotanto täydentyy, syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi, Tapio Aaltosen toimittamalla kirjalla Syvien kurujen kulkija (Karas-Sana 2022). Se sisältää Lemisen runoja sekä muisteloita henkilöiltä, joiden hengenelämään hän jätti jäljen.

Taistelua taakoittamista vastaan

Saarnaajan polkunsa alkuvaiheessa Leminen julisti Aaltosen mukaan tiukkoja uskovaisuuden normeja. 1960-luvulla hän alkoi nähdä kaikkialla kristittyjä, jotka oli ajettu häpeämään vajavuuttaan, kantamaan käskyjen ja kieltojen taakkaa. Syntiä olivat iloa ja nautintoa tuottavat – nykyään useimpien kristittyjen hyväksymät – asiat: tanssi, elokuvat, seksi, värikäs pukeutuminen, meikkaaminen, viini, iskelmät…

”Tätä taakoittamista vastaan Erkki kävi taistelua. Näistä kuormista ja syyllisyyden tunnoista hän halusi johdattaa ihmiset armollisen Jumalan hoitoon.”

Papin ja KRS:n entisen toiminnanjohtajan Riitta Laakion mukaan armo kirkastui Lemiselle oman elämän ahdistuksissa. Samoissa tehtävissä toiminut Hannu Nyman tiivistää, että Lemisen rakkain ja tärkein teema oli ”kaikkein alimmankin ihmisen tasolle ulottuva evankeliumi”.

Leminen keskittyi kertomaan armosta, joka tulee niin alas, että kurjinkin syntinen saattaisi uskoa sen kuuluvan itselleen. Hän puhui toisille lempeästi, mutta itseään ei säästellyt: ”Olen Sikopohjan poika, pahnan pohjimmainen. Kannan sisimmässäni turmelusta ja taivasikävää. Olen kahtia jaettu mies.”

Nuorena uskovana hän kuvitteli kehittyvänsä paremmaksi ihmiseksi kelvatakseen Jumalalle. Kantapään kautta kirkastui, että kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas, vaikka mitä yrittäisi.

Ihmisen oma osa pelastumisessa on lähinnä vastaanhangoittelu

Kun elämä kolhi, murjoi ja opetti, tuli teksteihin ja ääneen varovaisempi, kiusattuja kanssaihmisiä ymmärtävä sävy. Hän käsitti, että ihmisen oma osa pelastumisessa on lähinnä vastaanhangoittelu. ”Menestyskristityksi minusta ei ollut.”

Leminen luotti Kristukseen, joka ei syytä, vaan kulkee syntisen seurassa. Itseensä pettyneelle ihmiselle jää paikka, missä ei soimata vaan siunataan.

Pikemminkin pohdintojensa syvyydellä kuin sanankäänteidensä lyyrisellä loistolla vakuuttanut kirjoittaja kiteyttää teologiansa runossaan:

”Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla, paras paikka on. Siksi älä koskaan lähde, älä minkään synnin tähden, ristin luota pois… Ristin luona pohja kestää, armo putoomasta estää, kauhun kuiluihin.”

Repaleinen ihminen saa pudota syntisten ystävän armoon kuin suureen ja lämpimään syliin, jossa saa itkunsa itkeä, ilonsa iloita, elämänsä elää ja kuolla.

”Ojenna vain tyhjät kätesi Herralle. Hän tarttuu niihin ja pelastaa. Ja jos kannettava väsyy, niin kantaja ei varmasti väsy.”

Leminen katsoi Lutherin tapaan, että Kristus kohtaa moraalisen montun pohjaan pudonneen kristityn tämän kehnoimmallakin tasolla. Kun Jumala vetää ylpeitä alas, hän käyttää tässä pudotustyössä renkejään: kiusoja, lankeemuksia, ahdistuksia, jopa sielunvihollista. Kun hän nostaa nöyryytettyjä ylös, hän tekee sen itse ja ottaa avuttoman syliin.

Viihtyi tanssilattialla ja omisti 60 autoa

Usko oli Lemiselle myönteinen ja iloinen asia, mutta myös ainaista taistelua vanhan Aatamin kanssa.

Levoton matkasaarnaaja ei epäonnekseen löytänyt oikein samaa aaltopituutta vaimonsa kanssa. Mollisointuinen sielu koki vuoroin kosmista yksinäisyyttä ja syyllisyyttä. Ihmisen ikävä toisen luo ei ottanut hellittääkseen kotikonstein. ”Tänä yönä on liian monta riivaajaa luonani.”

Jos liian monesti kehnosti menneessä kilvoittelussa oli jotain hyvää, niin sentään se, että tekopyhyys karisi. Opittuaan, että melkein kaikki ihmiset joutuvat painimaan heikkouksiensa kanssa koko ikänsä, Leminen ärsyyntyi ”lakihenkiseen huutamiseen”. Rajanvedot syntisten välillä kävivät mahdottomiksi.

Tästä hyvästä vahvoina itseään pitävät uskonveljet keksivät syyttää häntä halvan armon kauppaajaksi. Moraalisia syytöksiä sateli siitäkin, ettei mies sylkenyt lasiin, joskaan ei juopotellutkaan. Hän viihtyi tanssilattialla ja kauniimpana pitämänsä sukupuolen seurassa.

Yli 60 autoa omistanut vauhtiveikko vertasi uskonelämäänsä ralliin. Alussa oli kova kiihdytys ja varmuus voitosta. Hän luki itse karttaa ja oli osaamisestaan varma, kunnes niljakkailla keleillä ja pimeillä taipaleilla penkereet tulivat tutuiksi ja tienhaaroissa tuli erehdyksiä.

Vasta äsken kilvoitteluun lähteneet katsoivat ohittaessaan halveksivasti Lemisen kolhiintuneeseen autoon, jonka vauhti oli hiljentynyt, mutta kokeneemmat kristityt auttoivat tien päällä. Ja Herran hinausvaijeri kesti.

”Vaikka viimeisenä tulenkin, tahdon kuitenkin tulla.”