Voi, jos kirjailija, esseisti, tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutista on uskominen. Sutinen kertoi Kustavin Volter Kilpi- kirjallisuusviikolla siitä, miten kirjat ovat muuttaneet häntä. Hän toi esiin, miten aikanaan nuoruuden innolla luetun ja suuren elämyksen tehneen kirjan lukeminen kypsemmällä iällä, voi tarjota aivan erilaisen lukukokemuksen.

Kirjan ”väärin” lukeminen tarkoittaa Sutiselle lukemista itsestä käsin, henkilökohtaisesti. ”Oikein” lukeva taas osaa asettaa kirjan sen omaan kirjalliseen viitekehykseen ja lukea tekstiä siitä käsin. Näin syntynyt kokemus ei ehkä ole enää samalla lailla elämys, mutta silti laajemmin, syvemmin ja todemmin kirjan sanomaa luotaava.

Mitä ”väärää” sitten on siinä, että lukee ja tulkitsee kirjan omakohtaisesti? Eikö siihen erilaisissa kirjallisuuspiireissä jopa kannusteta? Jokaisen tulkinta voi olla omanlaisenaan oikea? Eikö ole tärkeää, että nykyihminen ylipäätään tarttuu kirjaan, mutta että vielä pitäisi osata lukea oikein, eikä luottaa omaan tuntumaan, kyseltiin Sutiselta luennon jälkeen.

KIRJALLISUUDEN PITKÄN linjan ammattilaisena Sutinen painotti sinnikkäästi, että omakohtainen tulkinta ei tee aina kirjalle oikeutta. Siksi tarvitaan kirjallisuuspiirejä, -viikkoja ja -kritiikkejä, että omaa kokemusta voi vertailla muiden kokemuksiin ja sitä kautta ehkä löytää kirjailijan todellinen viesti, sanoma, merkitys tai ajankuva, jonka hän on halunnut jakaa.

Muistan miten joskus lukioikäisenä inter rail-matkalla, tartuin Hampurin rautatieaseman kirjakaupassa Simone de Beauvoirin Perhetytön muistelmiin, tosin A-saksan lukijana saksankieliseen laitokseen, jonka nimi kuului juhlavasti Memoiren einer Tochter aus gutem Hauses. Joku kirjan nimessä ja pikaisesti lukaistussa takakansitekstissä vetosi, ja koska tulevalle reissuosuudelle piti löytää lukemista, kirja tarttui matkaan.

Uppouduin tekstiin innolla ja ymmärsin kappaleen sieltä ja toisen täältä, paljon jäi kielelliseen pimentoon. Kirja kertoi Simone de Beauvoirin lapsuudesta 1900-luvun alun Ranskassa, ”talossa, jossa oli valkoisiksi maalatut huonekalut ja ikkunat Raspailin bulevardille”. Kirjan kuvaukset Pariisista, Rouenista, kauniisti sointuvat kadunnimet ja käsinkosketeltava tunnelma katolisen porvarisperheen arjesta sekä nuoren tytön orastavista omaa taustaa kyseenalaistavista kysymyksistä, heräsivät kirjan lehdillä eloon vaihtuvien junien puksuttaessa Keski-Euroopan suurkaupunkien välillä. Sen verran vaikeita kohtia kirjassa oli, että en saanut sitä loppuun neljään viikkoon mahtuneiden raideosuuksien aikana, mutta yhtä kaikki se oli minulle eräänlainen kirjallinen elämys.

JÄLKEEN PÄIN OLEN JÄRKEILLYT, että tuo de Beauvoirin muistelmasarjan ensimmäinen osa vetosi luultavasti omaan perhetyttö-identiteettiini luterilaisen pappisperheen kasvattina, josta olin ehkä ottamassa ensimmäistä kertaa konkreettista etäisyyttä inter rail-kortin tuoman vallattoman vapaudentunteen myötä. Lukutapani oli siis varsin henkilökohtainen, Sutista lainatakseni.

Vasta vuosia myöhemmin rupesin hahmottamaan Simone de Beauvoirin persoonan ja kirjallisen tuotannon merkitystä laajemmassa kontekstissaan, rajoja rikkovana ja barrikadeille nousevana feministikirjailijana ja filosofina. de Beauvoirin järkälemäinen kulttiteos Toinen sukupuoli on kulkenut kirjalaatikoissa muutosta ja kodista toiseen muistuttaen siitä, miten paljon on vielä omaksuttavaa ja opittavaa 1900-luvun hitaasti kohti modernia liberalismia kohti avartuvista filosofisista piireistä ranskankielisellä alueella ja siitä, miten kaikki tuo keskustelu on vaikuttanut meidän aikaamme ja sen ajatuksiin naiseudesta toiseutena tai uskonnosta vallankäytön välineenä. Tämän kaiken opiskelu on vielä täysin kesken.

Kirjoja voi siis varmasti lukea väärin, mutta toisaalta onko siitä mitään haittaa, jos harhareittien kautta löytää lopulta tiensä oikeiden kysymysten äärelle vastauksia etsimään.