Räyskälään ilmailukeskuksen maille Lopelle kokoontui pari viikkoa sitten noin 80 000 vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen jäsentä. Jos ei ollut paikan päällä saattoi sunnuntaiaamuna 3.7. avata television ja kuulla historian siipien vienoa havinaa.

Televisiosta tuli suora lähetys Suviseurojen juhlateltan jumalanpalveluksesta. Herätysliikkeen historiaa tuntevat muistavat, että vielä muutama vuosikymmen taaksepäin vanhoillislestadiolaisella liikkeellä oli hyvin vaikea tv-suhde. Eikä se ihan mutkaton ole vieläkään.

Televisioinnin aikana suuri juhlateltta ei ollut täpötäynnä, tv-kuvissa näkyi tyhjiä kohtia varsinkin puhujakorokkeen läheisyydessä. Vierastiko väki televisiointia?

Vaikka Ylen kamerat olivat läsnä ”kaikkein pyhimmässä” eli Suviseurojen juhlateltan pääjumalanpalveluksessa, ei vanhoillislestadiolainen liike ole päivittänyt kielteistä televisiokantaansa, jota pidettiin esillä erityisesti 1960- ja 70-luvuilla. Miksi ei?

Syitä ainakin olisi. Ensinnäkin televisio laitteena on väistymässä. Entistä useampi katsoo ohjelmia netissä tai suoratoistona muista laitteista kuin televisiosta. Kännykkä, tabletti ja tietokone ovat tuttuja kapineita vanhoillislestadiolaisissa kodeissa ja varsinkin nuorison käsissä.

Lisäksi perinteisen television sisällöt ovat varsin kilttejä verrattuna verkosta löytyvään nykytarjontaan.

”Minulta puuttuu taito ymmärtää ja katsoa elokuvia”

Kotimaa kyseli Lopella suviseuraväeltä suhtautumista televisioon. Vanhemmat haastateltavat muistivat omakohtaisesti ajan, jolloin televisio alettiin kokea paikallisten rauhanyhdistysten piirissä erityisen kiellettynä.

– Olin lukiossa, kun televisiota alettiin vierastaa. Ilmapiiri oli sen suhteen kireä ja ehdoton, taisin itsekin olla ehdoton, muistelee Kirsti Wallenius-Riihimäki, 83, Alajärveltä.

Teologin koulutuksen saanut Wallenius-Riihimäki sanoo, ettei ole koskaan edes ollut kiinnostunut katsomaan television sisältöjä.

– Ehkä tämän seurauksena minulta puuttuu taito ymmärtää ja katsoa elokuvia. Mutta koen, että kieltäytymällä televisiosta, olen saanut paljon muuta tilalle.

Wallenius-Riihimäki sanoo, että vaihe, jolloin herätysliikkeessä suhtauduttiin kielteisesti televisioon, oli Taivaan Isän sallima.

– Se valmisti meitä tähän hetkeen, jolloin erialaisia sisältöjä on tarjolla paljon kännyköissä ja tietokoneissa. Kyllä kontrollin pitää löytyä itse kunkin sydämestä. Ei ihme, että monet vanhemmat uskovaisissa kodeissa ovat huolissaan siitä, mitä heidän lapsensa saattavat katsoa.

Wallenius-Riihimäki sanoo kuitenkin, että kireä suhtautuminen televisioon on yksi vaihe niin liikkeen kuin hänen omassakin elämässään.

Ne vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskeiset vaikuttajat, jotka aikanaan ajoivat jyrkkää tv-kantaa eivät ole enää vastaamassa kysymyksiin. Mutta mitä niihin vastaa liikkeen nykyinen johto? Miksi se ei pyydä anteeksi tiukkaa kantaa televisioon? Laitteen hankkiminen kun saattoi aikanaan olla peruste liikkeestä erottamiselle.

Tv-kiellon taustalla yhteiskunnallisen muutoksen

SRK:n varapuheenjohtaja Valde Palola sanoi Räyskälässä lauantaina pidetyssä lehdistötilaisuudessa, että liikkeen tapana ei ole pyytää kollektiivisesti anteeksi.

– Yksilöt ovat voineet sortua ylilyönteihin, ja ainahan sellaista tapahtuu, mutta se ei ole organisaation syy.

Palo sanoi, että jo 1960- ja -70-luvuilla kyse oli ensisijaisesti television sisällöistä, ei niinkään laitteesta, josta tuli vain symboli.

– Jos joku vastoin seurakunnan [vanhoillislestadiolaisen liikkeen] yhteistä näkemystä hankki television, se saattoi kertoa paljon laajemmasta erimielisyydestä yksilön uskonelämästä ja elämästä Jumalan lasten yhteydessä.

Palola myös muistutti, että 60-luvulla ja vielä 70-luvulla elettiin radikalismin ja liberaalien aatteiden nousun aikaa. Televisio nähtiin kanavana, josta tulee yhteiskunnan perusteita ja perinteisiä kristillisiä arvoja ravistelevaa sisältöä. Kielteinen suhtautuminen televisioon oli ennen kaikkea kielteistä suhtautumista yhteiskunnalliseen muutokseen ja ajan moniin uudistuksiin. Kaikkea television sisältöä ei myöskään pidetty lapsille sopivana.

– Jumala johdatti henkensä kautta seurakuntaansa tekemään sille ajalle tarpeellisen ratkaisun.

”Ei televisio meille ole ongelma”

– Minusta tuntuu, että kiinnostus vanhoillislestadiolaisten tv-käsityksiin on suurempaa ulkopuolisilla kuin meillä liikkeen sisällä. Ei se meille ole ongelma, sanoo joensuulainen Heikki Lyytikäinen, 69.

– Kun televisio aikaan tuli, se koettiin ongelmaksi ja seurakunnassa asiasta tehtiin päätös, mutta ei se mikään lakipykälä ollut.

Lyytikäinen sanoo, että liikkeen piirissä ei kysellä, onko kenenkin kotona mahdollisesti televisio, vaan se on jokaisen oma asia.

– Mediaa käytetään omantunnon mukaan. Laitteita kaiken maailman sisältöjen katsomisen on varmaan joka taloudessa. Omantunnon ääni säätelee, mitä katsoa ja mitä ei.

Lyytinen kertoo itse katsovansa Yle Areenasta erityisesti uutisia.

”Tiukka tv-kanta on aikanaan ollut siunaus”

Lopen Suviseurojen päätoimikunnan puheenjohtaja Jorma Hentilä, 58, kertoo olevansa kiinnostunut politiikasta, minkä vuoksi hän katsoo uutis- ja ajankohtaislähetyksiä Yle Areenasta.

Hentilä pitää nykymuotoista kysymystä suhteesta televisioon vanhentuneena.

– Nykyisin suhtaudutaan mediaan avoimesti. Huomio on sisällössä, ei laitteessa. Tiukka tv-kanta on aikanaan ollut siunaus, joka varjeli ihmisiä monelta pahalta.

Hentilöiden kotona ei ole ollut televisiota.

– Emme halunnet kasvattaa lapsia väkivallan ja vapaamielisen seksuaalisuuden ilmapiirissä.

”Se on itsestä kiinni mitä katselee”

Juhlakentällä ison päivänvarjon suojissa istuvat mäntsäläläiset Laura ja Toni Hintsala ovat 29-vuotiaita.

– Laitepelko on muuttunut, ja nykyisin keskustellaan sisällöistä, Toni Hintsala sanoo.

Hän on kanttori, joten tv-lähetykset ja striimaukset kuuluvat hänen työhönsä.

– Jokainen huolehtii omasta uskonelämästään, ja televisio on jokaisen henkilökohtainen asia, eikä sen käyttöä kytätä. Ei meitäkään ole kytätty, Laura Hintsala sanoo.

Hintsaloiden kullakin viidellä lapsella on päivittäin tunti ruutuaikaa, paitsi nuorimmalla.

– Varsinaisia lastenohjelmia ei meillä juuri katsota, enemmän luonto-ohjelmia.

24-vuotias parkanolainen Jarno Konttinen asuu yksin. Hänellä ei ole kotona televisiota eikä tietokonetta, älykännykkä riittää kaikkeen tarpeelliseen mediakäyttöön.

Konttisesta on vaikea edes eläytyä aikaan, jolloin televisio oli vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle punainen vaate.

– Se on itsestä kiinni mitä katselee. Itse seuraan hieman jääkiekkoa ja katselen autonrakenteluvideoita.

Konttinen on automekaanikko, ja hänellä on työn alla parikin harrasteautoa.

Perheille apuvälineitä mediakasvatukseen

Kysymys suhteesta televisioon tarkoittaa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä nykyisin suhtautumista kaikkeen mediasisältöön laitteesta riippumatta.

Suhde ei edelleenkään ole mutkaton, vaan varovainen ja jännitteinen. Vastuu on viime kädessä yksilöllä itsellään, ja eri ihmiset kokevat eri sisällöt itseään eri tavoin rajoittavina.

Teini-ikäiset todennäköisesti katsovat – muiden ikätovereittensa tavoin – sellaistakin sisältöä, mistä eivät vanhemmilleen kerro. Rajoja on koeteltava uskovaisessakin kodissa. Nuorten mediasuhde lienee kaikin tavoin mutkattomampaa kuin vanhempiensa, saati isovanhempiensa.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä vanhemmille on myös annettu apuvälineitä mediakasvatukseen, erityisesti nettiin liittyvään. Media ja meidän perhe -vihkosessa sanotaan:

”…on olennaista, että vanhemmat ja lapset keskustelevat kodeissa ja uskovaisten kokoontumisissa myös median haasteista. Haasteita tuovat sekä ajankäyttö että sisältö. Ei ole samantekevää mitä netistä katsomme. Niin ei myös ole samantekevää, mitä siellä kirjoitamme ja jaamme. Tämän monimutkaisen ajan keskellä tärkeintä on edelleen omakohtainen, yksinkertainen usko.”

Artikkeli on hieman lyhennetty versio 7.7. Kotimaa-lehdessä ilmestyneestä jutusta. Myös kuvitus on pääosin eri kuin lehdessä.

”Mediaa käytetään omantunnon mukaan” – Vanhoillislestadiolaisuudessa hankala tv-suhde nähdään nyt mediakasvatuksena