Toivo on valoa.

Anu Vehviläinen ajattelee niin. Hän on kertonut etukäteen, että haluaa puhua tässä jutussa toivosta.

Tapaamme Eduskuntatalossa. Tämän talon ja täällä tehtävän työn Vehviläinen aikoo jättää ensi keväänä. Anu Vehviläinen on ollut keskustan kansanedustaja pian 24 vuotta, ja viime kuukausina täällä on tehty poikkeuksellisen suuria ratkaisuja Suomen tulevaisuudesta.

Toivoakin on tarvittu.

Toivo liittyy tiukasti myös lohtuun. Se, tarkemmin sanottuna Lohduksi toisillemme, on nimetty Joensuun herättäjäjuhlien teemaksi. Joensuulainen kansanedustaja Anu Vehviläinen on kutsuttu puhumaan herättäjäjuhlille.

Hän tulee körttien tapahtumaan ensimmäistä kertaa. Vehviläisen Iisalmessa asuva äiti on käynyt juhlilla ennenkin, ja osallistuu myös nyt, yhdessä tyttärensä kanssa.

Vehviläiselle lohtu tarkoittaa toivon näkökulmaa keskellä arvokasta elämää.

– Toivo on mukana sekä arjessa että näkymänä tuonpuoleisuudesta. Toivo ei ole unelmahöttöä, vaan ihmisen elämälle ja psyykelle välttämätöntä, Vehviläinen sanoo.

Hän ajattelee, että toivon lisäksi lohdulla on toinenkin sisarus, myötätunto.

– Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, meillä on kykyä olla lohduksi toinen toisillemme.

”Tiesin, että selviän”

Anu Vehviläisen elämän suurimmat lohduttomuuden ja lohdun kokemukset liittyvät läheisten miesten itsemurhiin.

Vuonna 1975 hän menetti isänsä, 2011 aviomiehensä ja vuonna 2020 veljenpoikansa, joka oli myös Anun kummipoika.

– Kun sain kuulla puolisoni Timon itsemurhasta, tajusin heti seuraavina tunteina, että olen kokenut tämän aiemminkin. Tiesin, että tästä tulee todella vaikeaa, mutta selviän.

Jokaisen ihmisen suru on omanlaisensa eikä sitä voi suorittaa, Vehviläinen sanoo. Hänellä shokkia seurasivat voimakkaat surun ja ikävän aallot, jotka vähitellen harvenivat.

– Minulle alkoi kehittyä sisäinen maailma siitä, mitä kuolema tarkoittaa. Aloin pohtia niin elämää, kuolemaa kuin kuolemanjälkeistä elämää. Varsinkin ajatukseni elämästä ja sen arvokkuudesta kirkastuivat.

Vehviläinen luki surussaan paljon, sai kirjoja lahjaksi ja hankki niitä itse. Hän muistaa, että piispa Eero Huovisen Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen kirjoittama Käännä kasvosi, Herra merkitsi hänelle paljon.

Puolison kuoltua Anu jäi kahdestaan poikansa Tatun kanssa. Tämä oli vasta täyttämässä 11 vuotta.

– Minulla oli viikolla eduskuntatyöni. Äitini ajoi Tatun luo Joensuuhun Iisalmesta kelillä kuin kelillä joka viikko koko hänen yläkouluaikansa.

Anu ajatteli, että Tatun takia hänen on oltava toimintakykyinen.

– Kävin terapeutilla ensin Joensuussa ja myöhemmin työn ohessa Helsingissä. Se oli rankkaa, koska eduskunnassa on koko ajan ohjelma päällä, ja sitten lähdin muutaman sadan metrin päähän terapiaan ja palasin silmät itkusta punaisina. Halusin lopettaa ja paeta niitä tunteita ja vaikeita asioita ja ajattelin, että mietin mieluummin, mitä valiokunnassa tapahtuu. Silti ymmärsin, että kyllä terapiasta on minulle apua.

Vehviläinen kokee, että sai lohduttomimpina hetkinä eniten lohtua Jumalalta. Myös ihmisten tuki auttoi, eikä se aina tarkoittanut välttämättä sanoja.

– Joskus se oli halaus, joskus pelkkä katse.

Kiinnostus ortodoksisuuteen alkoi jo lukiossa

Viime vuoden tammikuussa Anu Vehviläinen ilmoitti liittyneensä ortodoksiseen kirkkoon. Vehviläinen kirjoitti loppiaisaamuna Facebookiin päivityksen, jossa hän kertoi, että hänet oli edellisenä iltana liitetty ortodoksisen seurakunnan jäseneksi Pyhän Nikolaoksen kirkossa Joensuussa.

”Kysymys on monivuotisesta matkastani, jonka aikana olen luodannut sieluni tilaa ja hengellistä ymmärrystäni. Prosessi sai alkunsa mieheni Timon kuoleman jälkeen yhdeksän vuotta sitten. Elämäni jollakin tavalla vakavoitui pysyvällä tavalla.”

Vehviläinen kirjoitti myös, että luterilainen kirkko on aina ollut hänen ystävänsä ja hän luottaa niin olevan jatkossakin.

Nyt Vehviläinen korostaa, että matka on ollut hidas. Olisi liian yksinkertaista ajatella, että liittyminen ortodoksiseen kirkkoon olisi ollut seurausta Timon kuolemasta.

– Ei se mene niin. Nämä ovat aina pitkiä prosesseja. Teen ratkaisut perusteellisesti.

Anu Vehviläinen kiinnostui ortodoksisuudesta jo Savonlinnan taidelukiossa. Se alkoi ikoneista, ja pitkään Vehviläinen piti kiinnostustaan puhtaasti kulttuurisena.

Vuonna 2000 Vehviläinen osti Valamon luostarista pienen puisen matkaikonin. Siitä tuli erityinen. Se on edelleen yöpöydällä hänen Helsingin-asunnossaan Liisankadulla.

Kirjallisuus vei syvemmälle

Anu Vehviläinen on koulutukseltaan filosofian maisteri, ja hän on lukenut pääaineenaan kotimaista kirjallisuutta. Kirjat ovat kuuluneet Vehviläisen elämään aina, mutta Timon kuoleman jälkeen hänen kirjamakunsa alkoi muuttua.

– Tein Valamoon omia pikku retkiä, ja hankin sieltä kirjoja. Aloin lukea enemmän hengellistä kirjallisuutta.

Vehviläinen mieltää, että ihmisen maailmankuva voi olla materialistinen, henkinen tai hengellinen. Kyse on liukumista, mutta siinä, missä henkisiin arvoihin kuuluvat kulttuuri, sivistys ja kiinnostus ihmisen mielestä, hengellisyydessä Jumala on vahvasti läsnä.

Vuosien mittaan Vehviläinen tutustui moniin ortodokseihin. Vehviläisen mukaan hänen ortodoksiset ystävänsä ”eivät tehneet houkutustyötä”. Tervehdyksiä hän kuitenkin sai – viestejä, kortteja, kirjeitä.

Yksi ystävistä on entinen Helsingin metropoliitta Ambrosius, joka tunnetaan verkostoitumisestaan kansakunnan eliittiin. Viitisen vuotta sitten Vehviläinen alkoi käydä Ambrosiuksen kanssa keskusteluja tämän luona kulttuurikeskus Sofiassa.

Vehviläinen korostaa, että hänet on kastettu luterilaiseksi. Hän ei ole ollut kirkossa aktiivinen toimija, mutta syvällä on aina ollut käsitys korkeammasta. Parikymppisenä hän kritisoi kirkkoa ja mietti, antaako se ihmiselle riittävästi eväitä oman uskon kehittymiseen. Sen jälkeen hän sanoo olleensa tapakristitty.

Luterilaisissakin papeissa hänellä on ystäviä. Sellaisina Vehviläinen mainitsee Kuopion piispan Jari Jolkkosen ja Helsingin Kallion kirkkoherran Riikka Reinan, joka on hänen entinen avustajansa.

– Minulla ei ole ollut vaikeuksia luterilaisen kirkon kanssa. En koe, että olisin ottanut isoa loikkaa. Meillä on sama taivas, sama Jumala. Emme ole kilpailijoita.

Mikä ortodoksisessa kirkossa on toisin?

Vehviläinen mainitsee ihmiskuvan, joka on ortodoksisuudessa valoisa. Maailma on sisäänsä ottava.

– Ortodoksisuuden matkasaarnaajaksi en kuitenkaan lähde. Usko on minulle yksityinen asia.

Uusi alku ja viimeinen ura

Ensi keväänä edessä on uusi alku, kun Anu Vehviläinen jättää eduskunnan. Silloin hän on ollut kansanedustajana 24 vuotta. Vehviläinen on ollut kolmen hallituksen ministeri ja viimeksi eduskunnan puhemiehenä puolitoista vuotta, tämän vuoden tammikuuhun saakka.

Helmikuussa Anu Vehviläinen kertoi, ettei asetu enää ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa.

– Olen saanut valtavasti ollessani merkittävissä tehtävissä. Äänestäjien tahdosta olen voinut edustaa vaalipiiriäni ja Suomen kansaa. Mutta pitää osata myös luopua. On osattava tulla näyttämölle ja lähteä näyttämöltä.

Tämäkään päätös ei syntynyt äkkipäätä. Vehviläinen on harkinnut vakavasti ennen jokaisia vaaleja, haluaako asettua ehdolle. Vuosituhannen alussa hän putosi eduskunnasta yhden vaalikauden ajaksi.

Viime vaalit tuntuivat jo henkisesti raskailta. Silloin Vehviläinen pohti, mahtavatko ne olla hänelle viimeiset.

Vehviläinen haluaa tehdä vielä yhden uran. Hän on 58-vuotias, joten viiden vuoden päästä eläkeikä olisi jo liian lähellä. Seuraavaksi pitää päättää, onko hän valmis jäämään Helsinkiin vai haluaako asettua Itä-Suomeen. Vehviläinen pitää mahdollisena työtä niin yksityisellä sektorilla, järjestössä kuin julkisessa tehtävässäkin.

– En ole vielä toiminut tässä asiassa. Suhtaudun muutokseen uteliaasti.

Syyskuussa kustantamo Docendolta ilmestyy Anu Vehviläisen elämäkerta Rouva puhemies – Anu Vehviläisen elämä ja ura, jonka on kirjoittanut toimittaja Anna-Liisa Hämäläinen.

Kirjan aikajänne yltää tähän kevääseen ja toukokuiseen Nato-päätöksen viikkoon saakka.

– Se oli Suomen aseman osalta suurin päätös, jota olen ollut tekemässä, Anu Vehviläinen sanoo.

Hän kääntyi Natoon liittymisen kannalle heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Venäjän suhteen Vehviläinen on tuntenut toivottomuutta.

– Kirillistä puhumattakaan, hän sanoo viitaten sotatoimia tukevaan Venäjän ortodoksisen kirkon johtajaan.

– Millaista pahuutta saadaan sotimalla aikaan! Vihaa lietsotaan ja ihmisiä menetetään.

Toisaalta Vehviläinen on tänä keväänä huomannut, että kyynisyyden keskellä asiat sattuvat ihmisiin. Ihmisyys ei ole kadonnut.

Niin hän koki äitienpäivänä Ukraina-mielenosoituksessa Joensuussa.

– Katsoin siellä silmiin ukrainalaisia naisia ja lapsia. He lauloivat ja varmasti halusivat palata kotiin. Mutta siinä hetkessä heistä pidettiin huolta siellä, Joensuun torilla.

***

Kuka?

Anu Vehviläinen, 58, keskustan kansanedustaja

Kotini on Joensuussa.

Perheeseeni kuuluu poikani Tatu, joka opiskelee taloustiedettä Helsingin yliopistossa. Lähipiiriin kuuluvat myös äitini ja isoveljeni.

Luen paljon. Pyrin pitämään tasapainon tietokirjallisuuden, kaunokirjallisuuden ja ortodoksisen kirjallisuuden välillä.

Kesältä odotan virkistymistä ja tulevaisuuteen katselua kesäpaikallani Höytiäisen rannalla Kontiolahdella. Kun päässä on paljon asioita, ei enää erota, mikä on tärkeää. Silloin pitää vapauttaa kaistaa.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Ilmoita asiavirheestä