Katsoessani uutisia Ukrainasta mieleeni nousi Pekka Ruuskan laulu Krookukset. Sen ensimmäisessä säkeistössä ihmiset juoksevat niska kyyryssä kadulla peläten ilmassa lentävää lyijyä. Kertosäkeessä lauletaan: Eivät he taivu, eivät he katkea. He nousevat kuin krookukset lumesta.

Laulussa kerrotaan resilienssistä, olkoonkin, että sen ilmestyessä vuonna 1994 sana ei vielä ollut yleisessä käytössä. Voit kuunnella laulun täältä.

Jokunen viikko takaperin sain sähköpostiini mainoksen etäkoulutuksesta, joka käsitteli mielen joustavuutta eli resilienssiä. Kurssin luvattiin vahvistavan ja kehittävän muutoksensietokykyä ja antavan välineitä stressin vähentämiseen, positiivisuuden lisäämiseen ja ratkaisukeskeisyyden parantamiseen.

Todennäköisesti oiva koulutus. Eikä varmaan ole sattumaa, että resilienssille arvioidaan juuri nyt olevan kysyntää: koronapandemia, ilmastonmuutos, tietotekniikan kehitys, arvojen muutos, Ukrainan sota ja niin edelleen.

Resilienssi on paitsi muodikas myös tärkeä käsite, kun puhutaan epävarmuudesta, jota aikamme on tulvillaan.

Vanha hokema tietää, että mikään muu ei ole varmaa paitsi epävarma.

– Resilienssillä tarkoitetaan psyykkistä selviytymiskykyä lisäävää mielen joustavuutta ja kestävyyttä. Molempia tarvitaan epävarmuuden sietämisessä, sanoo työterveyspsykologi Anu Harjumaaskola.

Vaikka resilienssi rakentuukin paljolti synnynnäisille ominaisuuksille, sitä voidaan Harjumaaskolan mukaan myös kehittää läpi elämän.

– Resilienssiä kannattaa kehittää tavoitteellisesti, sillä se lisää hyvinvointia ja heijastuu monenlaisena hyvänä ympärillemme. Esimerkiksi auttaminen tuo helpotusta ja lisää resilienssiä. Toiveikkuuden puolelle kannattaa asettua, samastua hyvään.

Palvelevassa puhelimessakin puhutaan sodasta

Tällä hetkellä yksi keskeinen epävarmuuden lähde on Venäjä ja sen hyökkäys Ukrainaan. Maailma tuntuu menneen pois sijoiltaan. Tuttu maailmanjärjestys nitisee liitoksistaan. Suomalaisia hiljaisesti vuosikausia vaivannut Nato-keskustelukin on ryöpsähtänyt pintaan.

– Se näkyy niin, että Ukrainan sota on soittajan esiin nostaman varsinaisen asian taustalla yhtenä pelkoa tai epävarmuutta herättävänä seikkana. Mutta on myös niitä, joille Ukrainan tapahtumien herättämä huoli on soiton ensisijainen syy, sanoo palvelevan puhelimen koordinaattori Kimmo Nieminen Kirkkohallituksesta.

Epävarmuuden kohtaaminen ja sietäminen on Niemisen mukaan läsnä monissa ihmiselämän kysymyksissä, jotka tulevat kohdalle yllättäen. Sellaisia ovat esimerkiksi sairaus tai ihmissuhteiden kariutuminen. Ne ovat eri tason asioita kuin sodan aiheuttama epävarmuus, mutta psykologisesti kyse on samankaltaisesta asiasta.

– Täytyy löytää tapa käsitellä hallitsematonta asiaa, jolle ei voi tehdä mitään. Itse kriisiin, kuten Ukrainan sotaan, ihminen ei voi suoraan vaikuttaa, mutta täytyy löytää jokin tapa, jolla asian saa pois omilta harteita. Kirkossa on mahdollisuus jättää asia Jumalan käsiin ja keskittyä sen jälkeen siihen, mitä itse voi tehdä, esimerkiksi osallistua avustustyöhön.

Kriisin ja epävarmuuden keskellä on Niemisen mukaan tärkeää löytää jokin tapa, jolla kokee voivansa vaikuttaa tapahtumiin.

Kriisi muuttaa maailmankuvaamme

Epävarmuuden sietäminen on ihmiselle tärkeä ja välttämätön psyykkinen kyky ja taito. Epävarmuuden sietämisestä on tullut suorastaan kansalaishyve.

– Tarvitsemme kokemusta siitä, että asiat elämässämme ja maailmassa olisivat ymmärrettäviä, syyt ja seuraukset loogisia, asioiden ja ilmiöiden tarkoitus ja merkitys hahmottuisi. Epävarmassa tilanteessa, vaikkapa kriisin keskellä tai järkyttävässä tilanteessa, tämä ei luonnollisesti toteudu, Anu Harjumaaskola sanoo.

Hänen mielestään Ukrainan sota haastaa meitä erityisellä tavalla.

– Kyseessä on kompleksinen kriisi, jossa on tunnistettavissa paitsi uhan, myös menetyksen sekä loukkaus- ja vastuukokemuksen piirteitä.

Kuhunkin näistä neljästä kokemuksesta liittyy erilaisia tunteita.

– Uhka nostaa pelon ja ahdistuksen tunteita, menetys taas surua ja tyhjyyttä. Kokemus loukkauksesta herättää vihaa, avuttomuutta ja häpeää. Joutuessaan kohtaamaan vastuun kantamisensa riittävyyden herää syyllisyyden tunteita.

Kriisi koskettaa Harjumaaskolan mukaan meidän haavoittuvuuttamme, ja moni kysyy, voiko sota laajentua Suomeen.

– Kriisi muuttaa maailmankuvaamme. Elämänarvoja ravistellaan. Ahdistavaa on se, että sota on ihmisen aiheuttama, altistaa hengenvaaraan, siinä kuollaan ja menetetään koteja. Näistäkin syistä Ukrainan kriisi koetaan niin voimakkaasti ja se haastaa epävarmuuden sietokykyä aivan erityisesti.

Arkkipiispa listasi epävarmuuden lähteitä

Avatessaan kirkolliskokouksen marraskuussa 2020 arkkipiispa Tapio Luoma puhui epävarmuuden ajasta ja luottamuksen voimasta. Tuolloin elettiin ensimmäistä koronasyksyä. Samana päivänä Yhdysvalloissa järjestettiin presidentinvaalit, joissa valituksi tuli Joe Biden. Ilmassa leijaili raskaan Donald Trumpin virkakauden synnyttämä yleinen epävarmuus.

”Epävarmuuden tunne on vahvistunut, syventynyt ja yleistynyt. Arvaamattomuus on vienyt tilaa ennakoitavuudelta, toden ja valheen raja on himmentynyt, kovaääninen ja karkea retoriikka on peittänyt alleen pyrkimykset vuoropuheluun ja yhteisymmärrykseen”, Luoma sanoi.

Puheessaan arkkipiispa listasi epävarmuuden lähteitä, kuten planeettamme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos, turvapaikanhakijoiden määrän kasvu ja sen paljastama muukalaisvihamielisyys, populististen poliittisten liikkeiden halu irrottautua monenkeskisestä yhteistyöstä kansallisten etujen nimissä sekä maailmanlaaja koronapandemia ja sen vaikutukset.

Arkkipiispa muistutti, että koska viime vuosikymmenet olivat olleet historian katsannossa tavallista rauhallisempaa aikaa, tuntui silloinen epävarmuus oudolta.

Puhe on ajankohtainen myös tänään. Luoma muistutti, että väärän varmuuden sijaan tarvitsemme kykyä sietää epävarmuutta. Se puolestaan edellyttää luottamusta oppimisen, harkintakyvyn ja yhteistyön voimaan.

”Kirkkaimmin luottamuksen voima tulee näkyviin ihmisten välisissä suhteissa. Siinä, missä varmuus vaatii muureja, luottamus kantaa yli rajojen”, Luoma sanoi.

Liikaa entä jos -kysymyksiä

Elämme siis epävarmuuksien sekä aiheellisten ja aiheettomien pelkojen maailmassa. Aiheesta on jo vuosien ajan kirjoitettu useita kirjoja. Monet niistä ovat bisneskirjoja, sillä työelämä on muutosten ja epävarmuuksien temmellyskenttä.

Yksi tuoreimmista kirjoista on ruotsalaisen sosiologi-tietokirjailija Roland Paulsenin Entä jos? Miten kestämme epävarmuutta. Se poikkeaa monista edeltäjistään lähestymällä aihetta laaja-alaisesti ja epävarmuuden sietämistä eri kulttuureissa tutkien.

Paulsen lähtee siitä, että epävarmuus on ajattelutapamme seurausta. Huolestumme jostain, ja se johtaa kyvyttömyyteen saada tyydyttäviä vastauksia. Paulsen esittää akateemisen määritelmän: epävarmuus on epämiellyttävien tuntemusten aiheuttama kontrafaktuaalinen ajattelu.

Sivistyssana kontrafaktuaalinen (tosiasioiden vastainen) tarkoittaa ajatuksia kohteista, jotka eivät ole olemassa. Siis eivät koskaan ole olleet olemassa, eivät koskaan tule olemaan olemassa tai eivät vielä ole olemassa.

Epävarmuus syntyy, kun teemme mielessämme entä jos –kysymyksen. Entä jos öljy loppuu, entä jos jäätiköt sulavat, entä jos atomipommi räjähtää, entä jos ihmissuhteeni perustuvat valheelle, entä jos joku hyökkää kimppuuni pimeällä kadulla, entä jos lentokone putoaa ja niin edelleen.

Entä jos -kysymysten esittämisestä voi tulla myös pakonomaista.

Paulsen listaa kirjassaan elämän riskialueita, joissa pakonomainen epävarmuus on todennäköisintä, tavallaan sisäänrakennettua. Yksi niistä on uskonto. Erityisesti kristillinen tiukka moralistinen spiritualiteetti ja syntien luettelemisen perinne ovat otollinen alusta erilaisille uskonnollisille tunnontuskille ja pakkomielteille.

Mutta samaan aikaan uskonnot vastaavat kysymyksiin siitä, miten pystyä hyväksymään epävarmuus. Nuori Luther on oppikirjaesimerkki uskonnollisesta pakkomielteisyydestä, joka saa helpotuksen teologisesta oivalluksesta.

Sota kuvastaa monia menetyksiä

Ukrainan kriisin aktiivinen, jopa pakonomainen seuraaminen koukuttaa väärällä tavalla. Jatkuva ajantasaisen tiedon saanti ja uutisvirran selaaminen ikään kuin helpottaa ja tulee tunne, että hallitsee tilannetta, että saa tiedon avulla edes jotain varmuutta epävarmuuteen.

Toinen ääripää on vältellä aktiivisesti uutisointia ja yrittää elää niin, etteivät sodan kuvat ja kauhut pääse omaan mieleen ja aiheuta levottomuutta. Ihminen yrittää suojella itseään liian ahdistavalta tiedolta ja todellisuudelta.

Suojelupoliisi tiedotti Twitterissä 11.3: ”Meistä moni on viime aikoina käyttänyt ison osan vapaa-ajastaan sotatapahtumien seuraamiseen somessa. Muista pitää riittävästi taukoa synkkyysselailusta ja tehdä myös sellaisia asioita, jotka tuovat elämään iloa ja jaksamista. Supo seuraa tilannetta puolestasi.”

Anu Harjumaaskolan havainnon mukaan moni on Ukrainan sodan alettua myös lukenut poliittisia ja historiallisia analyysejä sekä jäsentänyt kokemuksiaan keskustelemalla.

– On yritetty ymmärtää sitä, missä ei ole mitään mieltä.

Harjumaaskolan mielestä Ukrainan sodan voi nähdä kuvastavan monenlaisia menetyksiä.

– Olemme menettäneet rauhan Euroopassa, uskoa diplomatian keinoihin ja kenties myös tahtoon ponnistella. Kukapa olisi todella uskonut, että sota alkaa? Jokin aikakausi on peruuttamattomasti ohi. On menetetty pitkän yhteistyön tuloksena rakennettu yhteistyösuhde Venäjän kanssa, mikä on vaatinut monilta valtavasti myös henkilökohtaista psyykkistä työtä, anteeksiantamista muun muassa. Itse koen eläväni historiankirjassa.

Kaksi vastakkaista tapaa suhtautua epävarmuuteen

Julie Millerin kauniissa laulussa All My Tears lauletaan vapaasti suomennettuna: ”Kun lähden, älkää itkekö vuokseni, sillä olen Isäni käsivarsilla… Ihan sama minne hautaatte minut, olen kotona ja olen vapaa. En välitä missä ruumiini lepää, kaikki kyyneleeni on pyyhitty pois.”

Laulun sanat kertovat kristityn elämän kaksinaisuudesta, kurjasta ja epävarmasta, vaikeuksia täynnä olevasta vaelluksesta maan päällä ja kuoleman jälkeen odottavasta kotiin pääsystä, rauhasta ja levosta.

Kristillisessä perinteessä on helposti nähtävissä kaksi vastakkaista tapaa suhtautua epävarmuuteen.

– Toinen tapa korostaa varmuutta ja ylenpalttista järjestystä. Äärimmillään kyse voi olla pienryhmästä, joka kokee olevansa menossa taivaaseen pakenemalla ja kääntämällä selän maailman asioille. Toinen tapa puolestaan lähtee siitä, että epävarmuus on elämään kuuluva tila ja turvaamalla Jumalaan voi selvitä kaiken epävarmuuden keskellä, Kimmo Nieminen sanoo.

Jälkimmäinen tapa on kirkossa vallitsevampi. Se liittyy laajemmin myös teologiseen ajatukseen kirkosta matkalla olevana Jumalan kansana.

Niemisen mukaan on kyse myös siitä, millä tavoin itse kunkin maailmaankuvaan mahtuu epävarmuus. Jos se sisältyy maailmankuvaan, sen kanssa tulee toimeen. Jos sen kieltää, joutuu takertumaan erilaisiin varmuuksiin.

Elämän pyhiinvaelluksella sattuu ja tapahtuu, eikä taivaaseen pääsykään ole aina niin sataprosenttisen varmaa. Jatkuvassa liikkeessä oleva Jumalan moni-ilmeinen kansa ei voi jäädä voivottelemaan yllätysten ja sattumien valtakuntaan, vaan se jatkaa luottavaisesti eteenpäin – epävarmuutta sietäen ja maailman tapahtumiin osallistuen.

Epävarmuuden sietämisestä on tullut jokapäiväistä – mutta kristitylle sen pitäisi olla tuttu juttu