Lumisateen jälkeen viisas suuntaa askeleensa hautausmaalle. Siellä avautuu uusi maailma.

Lumipeite hautakivien päällä on demokraattinen verho, joka kadottaa varallisuus- ja luokkaerot.

Lumi tekee muistamisesta vaikeampaa, unohtamisesta helpompaa. Kauneuteen sisältyy kipeä haikeuden tunne.

Hautausmaita on sanottu yhteisön muistiksi. Hautakivet ja -muistomerkit kertovat menneistä sukupolvista, yksilöiden ja sukujen asemasta ja arvostuksesta. Varakkailla oli usein isommat hautakivet kuin vähemmän varakkailla. Kaikkein köyhimpien hautamuistomerkki oli puinen risti, joka maatui nopeasti. Vanhojen sukuhautojen muistomerkeissä on toisinaan mukana lievää mahtipontisuutta.

Kuin katselisi taivasta.

Talvi leikkii hautamuistomerkeillä ja luo uusia näkökulmia.

Luopuminen on unohtamista.

Talvi tarjoaa hautausmaihin toisenlaisen näkökulman. Osa kivistä häviää kokonaan armollisen verhon alle, osan lumi muotoilee uusiksi luonnon mielen mukaan. Ristien sakarat saavat lumiset toppaukset.

Puiden oksilla ja hautakivien päällä oleva lumi on kuin graafikon viileä uni. Maisema muuttuu mustavalkoiseksi muotojen leikiksi, silmiä ja sielua hiveleväksi jäätyneeksi tanssiksi.

Paikka istua ja muistaa.

Aika on opettajista kärsivällisin.

Muistaminen on vuorovaikutusta.

Talvella lumipeitteen alla lepäävä hautausmaa on muutenkin erilainen. Siitä ei tule mieleen muistaminen vaan unohdus. Muistamiseen liittyy lohdullinen tunne. Elämä, joka katosi, on vielä läsnä, ikään kuin siitä saisi vielä kiinni. Unohdukseen puolestaan liittyy surumielinen tietoisuus katovaisuudesta. Valkoinen lumi on kaunista, mutta vaativaa: poissa silmistä, poissa mielestä.

On armeliasta muistaa, vielä armeliaampaa unohtaa.

Puuterilumen lohdullisuus.

Yleensä hautausmaiden pääkäytävät pidetään talvella auki, mutta jokaista sivukäytävää ei. Omaiset joutuvat kahlaamaan lumessa ja etsimään tutun haudan, jopa kaivamaan sen syvästä lumesta. Erityisesti lappeellaan olevat hautakivet – tai oikeammin hautalaatat – peittyvät jo muutaman sentin lumikerroksen alle. Talvi pakottaa muistamaan myös vainajan viimeisen leposijan tarkan sijainnin.

Kokonaan lumen kadottama hautakivi on unohduksen konkreettinen kuva. Kesällä rikkaruohot ja kiviin tarttuva sammal tekevät samaa unohduksen vääjäämätöntä työtä, mutta se on hidasta, siihen tottuu. Sen sijaan talvi ja lumi näyttävät kerralla, mitä unohdus on. Se järkyttää ja rauhoittaa samalla kertaa.

Muistamisen ja unohduksen rajalla.

Lumi tekee ristille olkatoppaukset.

Jotain muistamisen arvoista.

Hautausmaat ovat eläviä puistoja ja puutarhoja, jotka kertovat avoimin silmin ja herkin mielin kulkevalle elämän pyhiinvaeltajalle loputtomasti tarinoita. Muistamisen ja unohduksen tarinoita.

Kylmän keskellä elämän liekki.

Lumi tekee hautausmaasta unohduksen puutarhan – katso pysäyttävät kuvat