Se löytyi mutta mitä löytyi? Paljon puhetta siitä, miten ihminen löytää uskon. Löytyykö se kasteessa vai evankelistan rukoillessa kädet harteilla rautatieasemalla? Kuka uskoo väärin ja kuka oikein? Paljonko rahaa kului näyttävään Se löytyi -mediakampanjaan?

Mutta miten käy sen rautatieasemalta löytyneen tuoreen uskovaisen, joka vastasi myöntävästi kun kysyttiin, tahtooko hän antaa elämänsä Jeesukselle? Katosiko hän takaisin väkijoukkoon eikä kukaan enää kuule hänestä? Jäikö hän hämmentyneenä pohtimaan, mitä hänelle tapahtui. Ei tuntunutkaan missään tai tuntui ihan valtavasti siltä, että kaikki on nyt toisin.

Ehkä tuore uskovainen saateltiin mukaan kristilliseen yhteisöön, ihan uuteen ihmeelliseen maailmaan. Niin hyvässä kampanjassa kuuluu tehdä.

* * *

Se löytyi -kampanjassa oli mukana muutamia luterilaisia seurakuntia ja herätysliikkeitä, runsaasti helluntaiseurakuntia ja vapaakirkollisia seurakuntia, adventtiseurakuntia ja lisäksi pienempiä vapaita suuntauksia. Tuoretta uskovaista vastassa on siis jäyhää jumalanpalvelusta, rauhaisaa tai riehakasta ylistystä, hengen virtojen tavoittelua ja monenlaista kristillistä elämäntapaa, tiukempaa ja löyhempää.

Joutuipa tuore tapauksemme mihin tahansa yhteisöön, se on varmaa, että hänen on itse raivattava siellä tiensä paitsi Jumalan tuntemiseen myös ihmissuhteisiin. Teologiset painotukset vaihtelevat mutta kaikkien yhteisöjen ikuinen ongelma on, miten mukana jo olleet ottavat uudet vastaan. Ehkä innostuneesti tervehtien, mutta sitten onkin mukavampi lähteä jatkoille omassa tutussa porukassa.

Saatteleeko ihmisen löytänyt evankelista löytönsä tien alkuun tai löytyykö alfa-kurssi, josta pääsee ymmärtämään, mille tielle oikein on lähtenyt?

* * *

Sitkeät sissit selviävät uskon tielle, vaikka olisivat kadonneet rautatieaseman rukouksesta väkijoukkoon. Selviävät ne seurakunnastakin. Etsivät ja kasvavat, sietävät hengellisiä hullutuksiakin ja toipuvat niistä. Löytävät oman tiensä ja omanlaisensa uskon. Toiset pettyvät ja haavoittuvat. Jättävät uskon tien eivätkä sille enää astu.

Pettymyksiä tulee väistämättä. Rautatieasemalla syttynyt rakkaus vaihtuu lopulta arjeksi. Ihminen pettyy ihmiseen ja pettyy Jumalaankin – ei hän välttämättä vastaa hänestä luotua odotusta.

Pettymyksiä tuore uskovainen kestää, jos saa tukea kasvuunsa ja etsintäänsä. Tueksi tarvitaan toisia kristittyjä. Siinä on se vaikeus. Usko on usein niin yksilöllistä, minun uskoani, minun syyllisyyttäni, syntisyyttäni, merkitystäni, lahjojani, näkemyksiäni, mukavuuttani. Pitäisi löytyä yhteisöllisempi usko ja tapa olla yhtä, ottaa toisemme vastaan. Sekin on yllättäen kasvusta kiinni. Emme me kristityt valmiiksi tule kuin kerran perillä.