Andrei Tarkovskin elokuvassa Nostalgia (1983) on pakahduttava kohtaus, jossa mies taivaltaa tyhjän uima-altaan lävitse kynttilä kädessään. Liekki lepattaa tuulessa, eikä mies saa kynttilää altaan päästä päähän sammumatta. Hän yrittää uudestaan ja uudestaan. Miksi? Miksei hän vain anna epäröivän tulensa sammua maailman tuulissa?
Kuuluisassa kynttiläkohtauksessaan Tarkovski analysoi uskoa. Kohtauksessa usko on liekki, jota mies yrittää varjella. Minä uskon – auta minua epäuskossani!
Usein ihminen yrittää varjella liekkiään hakeutumalla samanmielisten joukkoon ja rakentamalla järjestelmiä, jonka muurit suojaavat uskoa kyseenalaistamisilta. Korreloiko liekin heikkous muurin paksuuden kanssa?
* * *
Valamo Kustannus julkaisi tänä vuonna isä Seraphim Rosen jo 1960-luvulla kirjoittaman teoksen Nihilismi. Rose oli yhdysvaltalainen ortodoksifilosofi ja munkki, joka Valamon sivujen mukaan on ”yksi suosituimmista hengellis-filosofisista kirjoittajista Itä-Euroopassa”. Jos tämä pitää paikkansa, huomaan olevani hämmentynyt. Rosen kirja ei rakenna uskon ympärille muureja vaan Maginot-linjan. Käytännöllisesti katsoen jokainen ei-ortodoksinen aate, kristinuskon muoto ja elämäntapa muodostaa kirjoittajan mukaan vakavan uhan todellisille kristityille.
Rosen uskonelämää uhkaa niin pohtiva agnostismi kuin moderni taidekin. Myös akateeminen maailma on ”traagisesti korruptoiva”, sillä on vahingollista ”kuunnella tai lukea sellaisten ihmisten sanoja, jotka eivät usko Totuuteen”. Vaarallisiksi osoittautuvat myös liberaalit protestantit, joiden näkemys ”tulevasta elämästä” on ”ainoastaan peiteltyä uskoa ei mihinkään”.
Rosen toivoma uskovien turvalinna on ortodoksikristillinen monarkia. Se on ”hallintojärjestelmä, jolla on Taivaallinen alkuperä”. Ottaen huomioon patriarkka Kirillin palopuheet ja Venäjän propagandan, joka käyttää kristinuskoa keppihevosenaan, kirjan julkaisuajankohta on hämmentävä, jopa huono.
* * *
Tavallaan Rosen kirja kiehtoo minua. Joku uskaltaa puhua noin! Ehdottomuudessa ja uhmassa on jotain viehättävää. Silti monikulttuurisessa, moniarvoisessa ja moniuskoisessa maailmassa Rosen kaltaiset julistajat ovat kiehtovia vain paperilla, vain retorisesti. Siinä kohtaa, kun heitä tulkitaan kirjaimellisesti, rakennamme liekkiemme ympärille seiniä ja muureja. Paksujen muurien väliltä löytyy vallihautoja.
Minussa herää kysymys, mitä Valamon luostarissa oikeasti ajatellaan kirjan sisällöstä. Onhan kirjoitettu: ”Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen.”