Suomi ei enää ole muulle Euroopalle ”terra incognita”, tuntematon maa. Silti maamme uskonnollisista oloista, uskontojen suhteesta valtioon ja uskonnonvapaudesta ei ole ollut modernia ja kattavaa yleisesitystä englannin kielellä.

Puutetta korjaa nyt Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Matti Kotiranta, jonka uusi perusteos Religion and Law in Finland on julkaistu tänä syksynä.

Luterilaisuuden perinne on Kotirannan mukaan vaikuttanut uskonnonvapauden tulkintoihin Suomessa kahdessa tärkeässä vaiheessa.

– Historiallisesti luterilaisuuden pitkä varjo ylettyy uskontoa ja uskonnonvapautta koskevan lainsäädännön osalta aina Ruotsin suurvalta-aikaan, jolloin Ruotsi ja Suomi sen osana Västeråsin valtiopäivillä 1527 irrottautui Rooman kirkosta. Uskonnonvapautta modernissa mielessä ei kuitenkaan tunnettu vielä vuoden 1686 kirkkolaissa, Kotiranta sanoo.

Toinen tärkeä vaihe oli vuonna 1809 alkanut autonomian aika ja silloin säädetty vuoden 1869 niin sanottu Schaumanin kirkkolaki. Vaikka laki säädettiin ainoastaan luterilaisen kirkon jäseniä varten, siinä tunnustettiin, että valtakunnassa on myös muihin uskontokuntiin kuuluvia. Laissa kansalaisia ei saanut vastoin vakaumusta sitoa luterilaisen kirkon jäsenyyteen, estää eroamasta luterilaisesta kirkosta tai liittymästä toiseen kristilliseen kirkkokuntaan.

– Vuoden 1869 kirkkolain uskonnonvapaus tarkoitti ensisijaisesti uskonnon harjoittamisvapautta. Uskonnollisessa suhteessa neutraali valtio oli vielä 1869 kirkkolaillekin tuntematon käsite. Täysi uskonnonvapaus saavutettiin vasta Suomen itsenäistyttyä.

”Kotimainen yhdenvertaisuuslaki on EU-lainsäädännön täytäntöönpanoa”

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa toi Matti Kotirannan mukaan aivan uuden valtiollisen yhteistoiminnan ja lainsäädännön kehittämisen.

– EU:ssa keskeiset sopimukset perustuvat Euroopan unionin oikeuskäytäntöön, jossa jäsenvaltiot ovat yrittäneet tulkita perustuslakejaan uskonnonvapauden, suvaitsevaisuuden, valtion puolueettomuuden ja uskontojen yhdenvertaisen kohtelun perusteella.

EU:hun liittymisen jälkimainingeissa Suomessa uudistettiin sekä perustuslaki (2000) että uskonnonvapauslaki (2003).

– Uusi uskonnonvapauslakimme lähtee positiivisesta uskonnonvapauden tulkinnasta. Siinä uskonnonvapautta ja valtion neutraliteettia on pyritty tulkitsemaan tavalla, joka kuuluu modernin demokraattisen valtion kansalaisyhteiskunnan luonteeseen.

EU:n sisällä voi Kotirannan mukaan olla hyvinkin erilaisia kansallisia uskontoja ja niiden asemaa koskevia ratkaisuja, kuten luterilaisen kirkon oikeudellinen asema eri maissa osoittaa.

EU käy Lissabonin sopimuksen perusteella avointa vuoropuhelua kirkkojen, uskonnollisten yhdyskuntien ja elämänkatsomuksellisten järjestöjen kanssa. Mutta peruslinja on Kotirannan mukaan sama.

– EU-oikeutta, perustuslakia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ei ole syytä voimakkaasti erotella, koska niistä kaikista tulee perusteiltaan samanlaisia oikeudellisia vaatimuksia, mitä esimerkiksi uskonnollisiin vähemmistöihin tulee.

Karkeasti voi Kotirannan mielestä sanoa, että Suomen perustuslain perusoikeussäännökset on melko suoraan siirretty kansainvälisistä sopimuksista Suomen oikeusjärjestelmään.

– Esimerkiksi kotimainen yhdenvertaisuuslaki on pitkälti EU-lainsäädännön täytäntöönpanoa. Sen sijaan luterilaisen kirkon asemaa koskeva perustuslakisääntely on jotain omaa ja kotikutoista, mikä näkyy perustuslaissa ja sen tulkinnassa.

”Keskustelu uskonnonvapaudesta ei rauhoitu”

Vaikka Suomen uskonnonvapauslaki lähtee positiivisesta uskonnonvapauden tulkinnasta, keskustelussa korostetaan myös toisenlaisia näkökantoja.

Matti Kotiranta ei usko, että keskustelu asiasta rauhoittuisi. Vaikka positiivisen uskonnonvapaustulkinnan vahvistuminen näkyy sekä perustuslain että erityisesti uuden uskonnonvapauslain alueella, eräät ilmiöt näyttävät hänestä kulkevan aivan toiseen suuntaan.

– Tällä tarkoitan, että suomalaisessa sosiaalisessa mediassa on viime aikoina vahvistunut negatiivinen uskonnonvapauden tulkinta nimenomaisesti vapautena uskonnosta. Tällöin on vaarana, että yleinen mielipide alkaa ohjata lainsäädäntöä, Kotiranta sanoo.

Demokratian ja oikeusvaltion kestävyyteen on Kotirannan mukaan kiinnittänyt huomiota korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi puheenvuorossaan demokratian mahdollisista uhkista. Aiheesta on kirjoittanut myös perustuslakiasiantuntija, professori Tuomas Ojanen. Hän pitää suomalaista oikeusvaltiota huomattavan heikkona institutionaalisten järjestelyjen osalta: ”Jos vain on riittävästi poliittista voimaa ja halua, riittävän enemmistövallan saanut ryhmä voi yrittää lähteä jyräämään haluamaansa politiikkaa ja lainsäädäntöä.”

Näillä asioilla on Kotirannan mukaan kytköksensä myös kirkon ja valtion suhteisiin sekä uskonnonvapauteen.

Unkari ja Puola EU:ssa varoittavia esimerkkejä

Kotirannan mukaan EU:n sisällä on asiassa jo kaksi varoittavaa esimerkkiä, Unkari ja Puola.

– Tunnemme Unkarin johtavan puolueen Fideszin halun ajaa omaa kansallista politiikkaa, joka ei kunnioita EU:n perusoikeusulottuvuutta.

Puolassa katolinen kirkko vaikuttaa voimakkaasti lainsäädäntöön puolueiden – tarkemmin sanottuna Laki ja oikeus -puolueen – kautta, Kotiranta huomauttaa.

– Yhdysvalloissa puolestaan republikaanisen puolueen yhteys uskonnollisiin yhteisöihin on vaarallisella tavalla läsnä. Tämä tuo esille konkreettisesti uhan, että kirkko, muu uskonnollinen yhteisö tai ideologinen ajatussuunta voi olla ajamassa epädemokraattista kehitystä.

Kuusiniemen ja Ojasen esiin nostama skenaario on, että Suomessakin voisi olla mahdollista ajautua demokratiaa halveksivaan tilaan ja lainsäädäntöön – ihan laillisesti.

– En itse pidä sitä todennäköisenä, mutta ei se ole teoreettisesti myöskään mahdotonta. Kyllä tämä nykyinen kehityssuunta kieltämättä herättää huolestumista ja pidän erityisen arvokkaana sitä, että Kuusiniemi ja Ojanen puolustavat perustuslain ja instituutioiden lujittamista demokraattisen yhteiskunnan takaamiseksi.

– Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Mutta olisi tosi ikävää, jos positiivisen uskonnonvapauden tulkinnan myötä saavutettu myönteinen trendi eli pyrkimys toimia demokraattisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan luonteeseen kuuluvalla tavalla murenisi, Kotiranta toteaa.

Regimenttiajattelu voi ääritapauksissa johtaa kirkon ghettoutumiseen

Luterilaisessa teologiassa kirkon ja valtion suhdetta on 1500-luvulta lähtien hahmotettu niin sanotun regimenttiopin avulla. Siinä Jumalan hallintovallan maailmassa ajatellaan toteutuvan sekä kirkon että maallisen hallitusvallan avulla.

Ovatko regimentit ”kohdallaan”, kun ajatellaan kirkon ja valtion suhteita nyky-Suomessa?

– Vanhakantainen regimenttiajattelu on käynyt itselleni aika vieraaksi, varsinkin silloin, kun sillä perustellaan nyky-yhteiskunnassa sitä, että kirkolla ja maallisella vallalla on omat pelikenttänsä, Kotiranta sanoo.

Tällainen perustelu näkyy hänen mielestään, jos katsotaan kirkon tulevan valtion tontille, kun se ottaa kantaa esimerkiksi turvapaikkakysymyksiin, talousliberalismin lieveilmiöihin tai globalisaation haasteisiin.

– Luterilaisen kirkon arkkipiispathan ovat meillä perinteisesti edustaneet tässä ”kansan moraalista ääntä”.

Se, että kirkkopolitiikassa regimenttiajattelua on ainakin jossain mielessä ollut läsnä, on Kotirannan mukaan välillisesti johtanut ajatukseen kirkon ja valtion erillisistä tehtävistä.

– Näinhän itse asiassa onkin. Mutta sen ei pitäisi johtaa siihen, että kirkko suostuu passiiviseen rooliin suhteessa valtioon.

Kotiranta opiskeli stipendiaattina Leningradin ortodoksisessa hengellisessä akatemiassa 1984–1985.

– Näin, mihin maallisen ja hengellisen regimenttien erottelu voi pahimmillaan johtaa. Silloisessa Neuvostoliitossahan kirkko ghettoitui ja pystyi toimimaan vain kirkkotiloissa.

Kotirannan mukaan on hyvä muistaa, että Lutherin aikana ei hahmotettu Jumalan todellisuudesta erillistä maallista regimenttiä.

– Pikemminkin silloin ajateltiin niin, että molemmat regimentit toimivat, jotta Jumalan valtakunta maan päällä toteutuisi. Siinä mielessä pitäisi olla tarkka, jos näitä käsitteitä käytetään nykyään: niillä on erilainen fokus modernissa yhteiskunnassa kuin Lutherin aikaisessa ajattelussa.

”Suomessa on edelleen kaksi valtiokirkkoa”

Valtiokirkkojärjestelmä on vähä vähältä purkautunut useimmissa Pohjoismaissa. Onko Suomessa sellainen? Kotirannan mukaan vastaus ei ole mustavalkoinen.

– Suomessa luterilaisella kirkolla on tietyt siteet valtioon, ja maassamme on säilynyt valtiokirkollisuuden piirteitä.

Valtiokirkollinen erityisasema näkyy Kotirannan mukaan selvästi perustuslain pykälässä 76 ja siinä, että kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, jonka asema on määritelty valtakunnan yleisessä lainsäädännössä.

– Siitä seuraavat muun muassa verotusoikeus ja tietyt taloudelliset siteet, kuten valtiovallan armeijaan, vankiloihin ja muihin erityistyömuotoihin palkkaamat papit.

Sanan varsinaisessa merkityksessä Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole ollut valtiokirkko vuoden 1869 kirkon lain ja vuoden 1919 hallitusmuodon säätämisen jälkeen.

– Suomen valtio on uskonnollisissa asioissa puolueeton, ja evankelis-luterilainen kirkko on oikeudellisesti ja hallinnollisesti varsin itsenäinen suhteessa valtioon.

Kun valtiokirkollisuuden astetta tarkastellaan kansainvälisesti, useimmat tutkijat ovat Kotirannan mukaan kuitenkin sitä mieltä, että Suomessa on edelleen kaksi valtiokirkkoa. Näin huolimatta siitä, että valtion ja luterilaisen kirkon hallinnollinen yhteys on vähentynyt asteittain.

– Valtiokirkollisuutta perustellaan tällöin sillä, että luterilaisen kirkon asema on mainittu perustuslaissa ja kirkolla on sitä koskeva aloiteoikeus kirkkolakia koskevissa asioissa. Vastaava aloiteoikeus sisältyy myös Suomen ortodoksisen kirkon uuteen, vuoden 2006 kirkkolakiin.

Olennaista on Kotirannan mukaan huomata, että molempien kirkkojen kirkkolait ovat eduskunnan antamia hallituksen esityksiä ja molemmat kansankirkot ovat julkisoikeudellisia laitoksia veronkanto-oikeuksineen.

– Ja valtiohan sen julkisoikeudellisen aseman viime kädessä antaa.

Ortodoksisessa kirkossa ristivetoa kanonisen ja maallisen lain suhteesta

Suomen ortodoksisen kirkon oikeudellista asemaa ei suoraan mainita uudessa perustuslaissa, mutta sen juridisessa suhteessa valtioon ei Kotirannan mukaan ole ”mitään uutta auringon alla”.

– Enemmänkin kysymys on kanonisen lain ja profaanin lain suhteesta, joista jälkimmäistä ortodoksisen kirkon tulisi julkisyhteisönä noudattaa.

Ortodoksisen kirkon puolella kahden oikeusjärjestelmän ristiveto näkyy Kotirannan mukaan lukuisissa oikeustapauksissa, joissa pappeja ja kirkon työntekijöitä on erotettu tai pidätetty virasta määräaikaisesti kirkon kanoniseen oikeuteen vedoten.

– Esimerkiksi leskeksi jääneeltä papilta on evätty mahdollisuus toimia virassaan uudelleen avioitumisen jälkeen. Ortodoksista kirkkoa ovat kuormittaneet myös monet työsopimuslain vastaiset perusteettomat irtisanomiset, jotka ovat järjestään kaatuneet hovioikeuksissa.

Kotiranta huomauttaa, että hävityistä oikeustapauksista on koitunut ortodoksiselle kirkolle ja seurakunnille suuri taloudellinen rasite.

– Tässä maallinen oikeus on kävellyt kanonisen oikeuden ylitse.

Avioliittolaki vei kirkon vihkijänä uuteen tilanteeseen

Kotirannan mielestä olisi tärkeää, että tutkijat selvittäisivät Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja valtion sosiaalis-yhteiskunnallisen sidoksen nykytilaa.

– Tästä hyvä esimerkki on avioliittoinstituutio. Valtiohan on perinteisesti tukenut lainsäädännössään perinteistä perhemallia yhteiskunnan perussoluna, ja kirkolla on ollut tärkeä rooli yhteiskunnassa avioliittoon vihkimisen ja siunaamisen kautta perinteisten perhearvojen ja parisuhteen vahvistamisessa. Tämä koskee myös muita keskeisiä elämänalueita.

Sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen tultua voimaan 2017 kirkko on Kotirannan mukaan joutunut aivan uuteen tilanteeseen vihkijänä.

– On ymmärrettävää, että tämä on synnyttänyt hämmennystä ja kokonaiskirkkona on ollut vaikea toimia sukupuolineutraalin avioliittolain raameissa.