Historioitsija Essi Huuhka kuuluu Turun yliopiston kolonialismin tutkijaryhmään, jonka huomion kohteena ovat esimerkiksi kulttuurien välisten kohtaamisten historia ja rotukäsitysten muotoutuminen.

Huuhkan väitöskirjatutkimuksen aiheena on Suomen Lähetysseuran Lounais-Afrikassa tekemä auttamistyö 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Aihepiiriä penkoessaan hän tutustui Rosa Emilia Clayn tarinaan.

Omarurun kaupungissa asunut äiti pakotettiin luopumaan vauvastaan, joka päätyi nelivuotiaana kasvatiksi Karl ja Ida Weikkolinin lähetystyöntekijäperheeseen.

Kun Rosa oli 13-vuotias, perhe muutti Suomeen ja vanhemmat kierrättivät tyttöä Lähetysseuran tilaisuuksissa kuin näyttelyesinettä. Rosa valmistui opettajaksi ja sai ensimmäisenä afrikkalaisena Suomen kansalaisuuden [lue lisää Rosa Calysta Suomen kansallisbiografiasta]. Rasismi ja muut vastoinkäymiset saivat hänet kuitenkin muuttamaan Yhdysvaltoihin.

Rosa Emilia Clayn ja hänen kaltaistensa tarinat ovat viime vuosina kiinnostaneet afrosuomalaisia, Huuhka kertoo.

– Ruskeat tytöt -yhteisössä tarinaa pidetään inspiroivana. Se kietoo yhteen Suomen ja Namibian menneisyyttä ja muistuttaa, että Suomessa on ollut jo 1800-luvulla tummaihoisia ihmisiä. Tampereelle on puuhattu aukiotakin, joka kantaisi Rosa Emilia Clayn nimeä, Huuhka toteaa.

Ruskeat tytöt on kirjailija Koko Hubaran perustama kulttuuriverkkomedia ”ruskeilta tytöiltä ruskeille tytöille”.

– Rosa Emilia Clayn ja hänenkaltaistensa tarinat auttavat identiteettityöskentelyssä niitä, joilla on monikulttuurinen tausta.

Huuhka pitää Clayn elämää traagisena. Pitäisikö hänen kohtaloaan pyytää anteeksi?

– Anteeksipyytäminen on vaikea asia. Puhun mieluummin asian käsittelemisestä. Se, että hänen elämäänsä ei ole unohdettu, on jo jonkinlaista anteeksipyytämistä.

Huuhka muistuttaa, että keskustelu ja valoon tuominen ovat edellytyksiä sille, että jotain voi pyytää anteeksi.

– Anteeksipyytäminen ei myöskään ole mikään päätepiste.

Suhde SWAPOon kiinnostaa

Rosan tarina oli pieni yksityiskohta Suomen Lähetysseuran valtavasta arkistosta, jonka Essi Huuhka sai eteensä ryhdyttyään puurtamaan väitöskirjaansa.

Nykyisin Kansallisarkistolle kuuluvista kokoelmista Huuhka on kaivanut esille muun muassa Suomen ja Afrikan välillä kulkenutta kirjeenvaihtoa ja lähetystyöntekijöiden päiväkirjoja.

– Martti Rautanen kirjoitti paljon, August Pettistä kiinnostivat kehityskysymykset ja Selma Rainio avasi ikkunan lähetyslääkärin työhön, Essi Huuhka luettelee.

Lähetystyöntekijöiden rooli Namibian itsenäistymisprosessissa kaipaisi Huuhkan mielestä tarkempaa tutkimista.

– Mikä oli lähetystyöntekijöiden rooli Namibian vuonna 1990 tapahtuneessa itsenäistymisessä? Millä tavoilla Suomen Lähetysseurassa on suhtauduttu kansallismieliseen SWAPOon ja miten tätä puoluetta on tuettu? Näitä asioita ei ole juuri tutkittu.

Huuhkan mielestä on hyvä, että menneisyyden hankalia asioita nostetaan nykyisin uutterasti valoon. Erityisesti häntä ilahduttaa vähemmistöihin kohdistuva huomio, josta Rosan tarina on esimerkki.

Lähetysseuran toiminnan alkuaikojen taustana oli 1800-luvun kolonialismi. Ambomaa oli Saksan siirtomaa, ja suomalaiset joutuivat ottamaan tämän jatkuvasti huomioon. He tasapainoilivat saksalaisten ja ambomaalaisten välissä.

Namibialaiset mukaan keskusteluun

Saksan ulkoministeri Heiko Maas pyysi toukokuussa Namibialta ja uhrien jälkeläisiltä anteeksi siirtomaakauden ajan julmuuksia ja tunnusti ensimmäisen kerran, että Saksan teot vastaavat kansanmurhaa. Oliko suomalaisten toiminta Ambomaalla Huuhkan mielestä kolonialismia?

– En sanoisi niin. Lähetystyön ja kolonialismin suhdetta on kyllä tutkittu. Ennen kolonialismista ajateltiin, että se on taloudellista ja poliittista. Nykyisin ajatellaan, että se on myös kulttuurista. Kristinuskon vieminen alueelle oli osittain länsimaisten tapojen viemistä. Tätä voi pitää kulttuurisena kolonialismina.

Huuhka toivoo, että Suomessa kolonialismista käytävään keskusteluun otettaisiin mukaan ihmiset, joita keskustelu koskee.

– Yhteydet toimivat, ja keskustelu kaukana elävien kanssa on helpompaa kuin ikinä.

Huuhka uskoo, että vaikeista asioista puhuminen auttaa osapuolia pääsemään yhteisymmärrykseen siitä, mitä historiassa on todella tapahtunut. Jo tämä on parantavaa, varsinkin, jos toinen osapuoli on aiemmin pimittänyt tai vääristänyt tosiasioita. Kansanmurhaa ei kukaan pidä hyvänä asiana, mutta on paljon sellaista, josta eri ryhmillä on erilaisia tulkintoja.

– Keskusteleminen julkisuudessa avartaa ymmärrystä menneisyydestä ja avaa näkökulmia nykyhetkeen. Kipeistä tapahtumista puhuminen on uhrien kannalta merkityksellistä. Se tuottaa kokemuksen, että meitä kuullaan, kärsimyksellämme on merkitystä, Essi Huuhka sanoo.

Lue lisää kansojen välisestä anteeksipyytämisestä ensi viikon Kotimaa-lehdestä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.