Kun romaanin päähenkilö ja kertoja on piispa, vieläpä maamme ensimmäinen naispuolinen piispa, lukija kysyy mielessään, onko hahmo mahdollisesti Irja Askola.

Kun Risto Oikarisen tuore romaani Piispa (Otava) tarjoilee vieläpä yksityiskohtia, jotka sopivat yksiin Askolasta julkisesti tiedetyn kanssa – kuten että hahmo on Helsingin piispa, perheetön ja ortodoksipiispan hyvä ystävä – epäilys vahvistuu. Toisaalta samalla on selvää, että kyse on romaanista, fiktiosta.

Fiktio syntyy kuitenkin harvoin tynnyrissä. Kaunokirjallisuudella on yhteys tosielämään, joskus vahvakin. Viime aikoina raja kaunokirjallisuuden hahmojen ja tosielämän henkilöiden välillä on madaltunut ja herättänyt keskustelua: kuinka paljon kirjailija saa ammentaa julkisuuden henkilöistä tai lähipiiristään? Suosittu autofiktio on osaltaan hämärtänyt toden ja keksityn rajaa.

Piispan lukijalle tulee myös selväksi, että sen kirjoittaja tuntee kirkollisen elämänpiirin paremmin kuin hyvin.

Kysymys ei yllätä kirjailijaa

Ainoa tapa päästä selvyyteen kysymyksestä Piispa-romaanin päähenkilöstä on soittaa kirjailija, pastori Risto Oikariselle ja kysyä suoraan: kertooko Piispa piispa Irja Askolasta?

Oikarista kysymys hieman harmittaa mutta ei varsinaisesti yllätä.

– Ymmärrän toki, miksi sellainen tulkinta voi tulla mieleen, mutta en ole kirjoittanut romaania Irja Askolasta. Alun perin kirjoitin papista, jonka sukupuolella ei ollut merkitystä. Sitten henkilöstä kirjoitusprosessin myötä tuli nainen ja lopulta piispa. En ole esimerkiksi kustannustoimittajani kanssa puhunut päähenkilön mahdollisista esikuvista mitään, vain siitä, millainen henkilö hän on ja miten hänen hahmonsa toimii romaanin maailmassa.

Kymmenkunta vuotta sitten Oikarinen sai Koneen säätiön residenssiapurahan, jonka perusteluissa hän kertoi haluavansa kirjoittaa romaanin idealla ”nuoren pastorin päiväkirja”. Sillä kertaa ei kuitenkaan tullut romaania vaan runokirja.

Ajatus papista romaanin aiheena ei jättänyt Oikarista rauhaan.

– Halusin kirjoittaa papista, joka ei ole uskossa mutta tulee uskoon. Kukaan piispoista ei kirjoitusprosessin alussa ollut mielessäni.

Ei tunne Askolaa henkilökohtaisesti

Oikarinen korostaa, että romaanihahmot ovat aina kollaaseja, koosteita monesta eri henkilöstä ja keksitystä materiaalista. Hän sanoo, että on kirjoittajana intuitiivinen eikä esimerkiksi tarkkaan etukäteen suunnittele romaanihahmoja taustoineen ja yksityiskohtineen.

– Sen myönnän, että romaanin piispan ystävyys ortodoksipiispaan on peräisin Image-lehden haastattelusta, jossa Askola ja metropoliitta Ambrosius kertoivat ystävyydestään. Luin myös gradun, joka käsitteli Askolan saamaa vihapostia. Se kuului romaanin taustamateriaaliin.

Imagen jutussa, johon Oikarinen viittaa, on ikkunan läpi ravintolassa otettu kuva Askolasta ja Ambrosiuksesta iloisesti viinillä. Romaanin piispa on italialaisten viinien suuri ystävä – ja suurkuluttaja.

Oikarinen sanoo, ettei tunne Askolaa ja että on tavannut hänet vain kerran yli kymmenen vuotta sitten körttien Seuratuvalla pidetyssä runotilaisuudessa.

– Romaanin piispa ei myöskään henkilönä vastaa lainkaan käsitystäni todellisesta Askolasta. Kun ajattelen Askolaa, ajattelen hyvin erilaista ihmistä kuin romaanini piispa. Sen sijaan romaanin piispahahmossa on paljon minua.

Askola ei ehtinyt vihkiä Oikarista papiksi. Vihkimyksen toimitti vuonna 2018 Teemu Laajasalo, jonka voi myös nähdä yhtenä romaanin piispan esikuvista, muun muassa siinä, kuinka media kohtelee lööppeihin päätynyttä ihmistä.

Oikarinen on nyt oppilaitospappi Laajasalon opistossa Helsingissä. Hän on myös opiston kirjoittajalinjan vetäjä yhdessä Miina Supisen kanssa.

Ennen teologian opintoja Oikarinen opiskeli musiikkia Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa. Hänen instrumenttejaan ovat klarinetti ja saksofoni.

Ateistinen kokeilu päättyi

Kun Piispa-romaanin kirkollinen lukija on selvinnyt ensijärkytyksestä, hän osaa kiinnittää myös huomiota viitteisiin siitä, että romaanin kuvaama maamme ensimmäinen naispiispa on fiktiivinen hahmo.

Ensinnäkin hän on ollut piispana neljännesvuosisadan, 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2020, jonka yhteen iltaan ja yöhön romaani sijoittuu. Romaanihahmon piispakauteen sijoittuu tosielämässä Laajasalon ja Askolan kausien lisäksi myös Eero Huovisen piispavuosia.

Romaanin piispa on kotoisin Nakkilasta ja hän työskenteli heti pappisvihkimyksensä jälkeen 1988 Kallion seurakunnassa.

Lukija alkaa kiinnostua piispan hengellisestä ja henkisestä elämästä. Piispa ei esimerkiksi usko Jumalaan, ei ole koskaan uskonutkaan. Tästä huolimatta hän näkee kirkon tärkeänä. Piispa on eräänlainen ateistinen kulttuurikristitty.

Oikarinen kertoo tavanneensa pappeja, jotka ovat sanoneet, etteivät usko Jumalaan. Heille kirkko on ollut kehys, jonka sisällä voi auttaa ihmisiä ja tehdä hyvää.

– Asuessani Berliinissä päätin itse ryhtyä ohjelmallisesti ateistiksi. Aloin tukahduttaa kaikki luontaisesti uskonnolliset ajatukseni tai toimintani. Lakkasin rukoilemasta kokonaan. Tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, sanoi, ettei kannattasi edes kokeilla. Kokeilin kuitenkin. Kuukauden jaksoin kärvistellä, kunnes aloin taas rukoilla ja huomasin, että ei minusta ole ateistiksi.

Oikarinen kertoo alkaneensa rukouksessa kiittää asioista, joita oli siihen saakka hävennyt.

– Vähitellen nämä häpeän aiheet alkoivat naurattaa.

Rukous ja kiitos ikään kuin sulattivat ne.

Uudelleen löydetty rukous

Uudelleen löydetty rukouselämä karsi Risto Oikarisen rukouksista itsekeskeisyyden ja pikkumaisen synteihin takertumisen. Hän käyttää sanaa purifikaatio, puhdistautuminen, joka on yksi mystiikan keskinen käsite.

Myös romaanin piispa kokee lopussa syvän hengellisen kokemuksen, morsiusmystiikan tunnemaailmassa tosin.

– Tiedän, että romaaniani luetaan satiirina ja siihen kirjan takakansikin viitaa, mutta pohjalla on vakava näkemys hengellisyydestä.

Oikarinen kertoo, että aikoinaan kynnys ryhtyä rukoilemaan oli hänelle korkea. Hän pelkäsi rukoilemisen johtavan hulluuteen, mutta niin ei käynyt. Pikemminkin päinvastoin.

– Johtuuko körttiläisestä taustasta vai mistä, mutta kaikenlainen uskontoon liittyvä tunne ja kokemus on tuntunut vieraalta. Koen edelleen esimerkiksi yhdessä rukoilemisen epäluontevana. Tosin olen tässä tunneasiassa tullut avoimemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi.

Nykyään Oikarinen kertoo rukoilevansa päivittäin Isä meidän -rukouksen ja käyttävänsä rukoushelmiä.

Piispa on kajaanilaislähtöisen Risto Oikarisen toinen romaani. Ensimmäinen oli Nälkämaan laulu (2016). Oikariselta on ilmestynyt myös kolme runokokoelmaa: Puupuhaltaja (2005), Katumusharjoituksia (2008) ja Värioppi (2012).

***

Seuraa Kotimaata
Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.

Risto Oikarinen teki romaanin piispasta, mutta onko hahmon esikuva Irja Askola? – Kirjailijapastori vastaa