Kirkon ja maallisen vallan yhteys oli ongelma jo Jeesuksen aikana. Hänhän veti siihen rajan, että ” antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”
Vanhalla ajalla uskonto, kirkko ja valtio olivat usein sama asia, vaikka paavit ja keisari aika ajoin kiistelivät siitä, kumpi käytti korkeampaa valtaa. Paavi oli niskan päällä.
Sen vuoksi maalliset ruhtinaat tervehtivät tyytyvälisyydellä reformaatiota, joka ainakin luterilaisessa muodossa suosi maallisen vallan haltijoita. Niinpä Ruotsi-Suomessa kuningas Kustaa Vaasa oli myös kirkon pää ja mm. nimitti piispat. Tämä valta säilyi Suomen presidentillekin viime vuosituhannen vaihteen tienoille. Epäillään, että politiikka joskus oikeasti vaikutti piispan nimittämiseen.
Ehkä noiden historiallisen juurien vuoksi kirkon on odotettu tukevan maallista esivaltaa ja kansalaisten sitä tottelevan. Tällä on katsottu olevan myös teologiset perustelut; valta tulee Jumalalta. Se on ollut ongelma silloin, kun esivallan toiminta on herättänyt jyrkkiä erimielisyyksiä tai ollut jotenkin kunniatonta.
Juha Sepon mainiosta Martti Simojoki –elämäkerrasta kävi ilmi, että vaikka Simojoki nuorena pappina kuului mieluummin uudistusmielisiin kuin vanhoillisiin, ja ehdotti siirtymistä ”pappien kirkosta kansan kirkoksi”, hän ei kannattanut maallikoiden osallistumista piispanvaaliin. Perusteluna oli, että se voisi tuoda politiikan kirkkoon.
Pelko politiikan ja poliitikkojen tulosta kirkon hallintoon on siis vanhaa perua. Tarkoitan sillä aikaa sen jälkeen, kun kuninkaat eivät enää olleet kirkon pää.
Tuo pelko mainitaan perusteeksi nykykeskustelussakin sille, että kirkolliskokousta ei voida valita suoralla jäsenvaalilla, tai että pitkään pidettiin seurakuntavaaleissa valitsijayhdistykset mahdollisimman huomaamattomina ja anonyymeinä.
Kirkko ja yhteiskunta pyritään pitämään silläkin tavalla erillään, että kirkon piispat tai papit eivät joidenkin mielestä saisi ottaa kantaa valtion asioihin (paitsi tukea valtiovaltaa), eivätkä poliitikot kirkon asioihin.
Tässä on paradoksi, kun suomalaisten suuri enemmistö kuuluu kirkkoon. He ottavat kantaa yhteiskunnan asioihin kristilliseltä arvopohjaltaan. Kirkko vaikuttaa jäsentensä kautta.
Olikohan se Kai Sadinmaa, joka toivoi evankeliumin olevan kiven yhteiskunnan kengässä. Olisiko politiikka vastaavasti kivi kirkon kengässä?
Kirkko ja politiikka –kysymys on eri asia kuin kirkkopolitiikka. Kirkkopolitiikan ymmärrän tarkoittavan sitä, miten kirkon asioita hoidetaan. Sen suhteen on erilaisia mielipide- ja oppisuuntia, joita voisi kutsua myös kirkkopuolueiksi.
Valtiollisilla puolueilla on varsin vähäisessä määrin mielipiteitä kirkkopolitiikasta, ehkä kristillisdemokraatteja lukuun ottamatta. Puolueiden kirkolliset kannanotot ovat lähinnä satunnaisia heittoja silloin tällöin.
Pelko politiikan tulosta kirkkoon saattaa riippua myös puolueesta. Kun nykyisen kirkolliskokouksen varapuheenjohtajiksi valittiin kaksi keskustalaista, merkittävän uran kunnallisessa ja valtiollisessa politiikassa tehnyttä henkilöä, ei tullut mieleenkään puhua politiikan vaikutuksesta kirkossa. Mutta epäilen, että jos olisi valittu kaksi demaria, syytteitä politiikan tulosta olisi kuultu.
Kun kotiseurakunnassani alettiin 1990-luvulla viettää vuosittain työväen kirkkopyhiä, kysyttiin, sallitaanko näin politiikan tulo kirkkoon?
Olen toiminut 1980-luvulta lähtien seurakunnan luottamushenkilönä kokoomuksen tunnusten alta valittuna. Puoluepolitiikalla ei kokemukseni mukaan ole ollut lainkaan ainakaan kielteistä vaikutusta siinä tehtävässä. Voisi sanoa jopa, että päinvastoin, se on yhdistänyt seurakuntaa.
Mahdolliset mielipide-erot ovat syntyneet muilla perusteilla. Oma kysymyksensä on, miksi politiikkaa pidetään niin pahana?
Lähinnä kyse on siitä, ettei puoluetoimistoista tai -osastoista käsin ryhdytä ohjeilemaan miten uskonnollisten yhteisöjen – mitä evlut kirkkokin itseymmärryksensä mukaisesti on – tulisi sisäiset asiansa järjestää.
Markku Jalava :”Oma kysymyksensä on, miksi politiikkaa pidetään niin pahana?”
Oma vastaukseni on, että siksi, kun politiikan perusta on jatkuvan konfliktin ylläpitäminen ja uusien luominen. ”Onnistuneita” poliittisia keinoja äänien metsästyksessä on mm. poliittisten mitäänsanomattomien fraasien latelu, missä vastuu asian ymmärtämisestä jää äänestäjälle ja ”vastustajiksi” valittujen kohderyhmien mustamaalaaminen vailla yksilöityjä faktaperusteluja.
Esim. ortodoksikirkko ei hyväksy pappien sitoutumista maallisen regimentin valtataistelusta nousevaan politiikkaan, minkä kollektiivisista mustamaalauksista mm. Karjalasta sotaa pakenemaan joutunut ja Suomea sodassa puolustanut pienyrittäjäperheeni on joutunut kokemaan
Käypä määritelm politiikalle on, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Puoluekentän kummajainen, ”kristilliset” ei toimi seurakunnissa ja kirkossa. Kirkon kolme puoluetta ovat keskusta, kokoomus ja demarit, Ne saavat kokoaan suuremman vaikutusvallan siksi, että ne kykenevät järjestäytyneeseen, suunnitelmalliseen työhön ja vaikuttamiseen. Vaikutusta on myös voimasuhteilla. Seurakuntaneuvostossa, jossa itse toimin on neljä puoluetta: kokoomus, keskusta, sosialidemokraatit ja vasemmistoliitto. Kolmella viimeksimainitulla on jokaisella yksi edustaja. Kokoomuksella ja partiolaisilla taas ehdoton enemmistö, minkä turvin he voivat päättää asian kuin asian.
Somerolla kirkkovaltuuston vaalissa keskusta sai selkeän enemmistön. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit saivat yhteensä vähemmän paikkoja. Muita ei edes ollut ehdolla, koska heillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta tulla valituksi.
Tämä suhde otettiin huomioon puheenjohtajiston, kirkkoneuvoston ja johtokuntien jäsenten valinnassa suuntaa antavana muttei sitovana.
Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin pankin johdossa vaikuttava juristi, kirkkoneuvoston varapuheenjohtajaksi eli käytännössä vaikutusvaltaisimpaan paikkaan vaalissa eniten ääniä saanut ja erilaisiin seurakunnan edustustehtäviin toiseksi eniten ääniä saanut prinsessa.
Kaikki nämä ovat tulleet valituksi keskustan listalta, heidän tehtävään sopivaisuutensa mukaisesti, mutta näin on sivutuotteena saatu myös tasapainoa paikkakunnan kahden pankin osuuspankin ja säästöpankin välillä sekä aikoinaan yhteen liittyneiden Someron ja Somerniemen seurakuntien välillä, vieläpä vanhastaan paikkakunnalla asuneitten ja seurakuntaan muualta muuttaneitten välillä.
Käytännön toiminnassa päätösten teossa taustaryhmien vaikutus ei ole näkynyt mitenkään vaan kaikki ovat keskustelleen sen mukaan kuin ovat nähneet asioiden hoituvan parhaiten.
Politiikka on ollut kirkossa viimeistään modernin puoluelaitoksen synnystä saakka, samoin kirkko , ja eritoten papit, politiikassa. Muu on hurskastelua.
Vaikkei suoranaisesti blogiin liitykään, en malta olla lainaamatta seuraavaa sitaattia, jonka satuin juuri eilen illalla lukemaan. Nykyään kun tahdotaan syyttää nuoria pappeja liiasta ”rakkaus-höpinästä,” kanattaa huomata, kuinka monta kertaa seuraavassa lainauksessa esiintyy sana ”viha” eri muodoissaan:
” Suomen ylioppilaat! – – Me tiedämme, ettette te rakasta ryssää, niinkuin osa kansaamme tekee, vaan kysytään, osaatteko te vihata sitä. Osaatteko te vihata, niin kuin verivihassa vihataan, niin kuin esi-isänne vihasivat, niin kuin vapaussodan jääkärit vihasivat ja vihaavat. Vai onko teihin tarttunut se nykyajan lattea henki, jolle ryssä, jos ei olekaan rakas, on ainakin yhdentekevä, – tuollainen tosin kavala ja väliin vaarallinenkin, mutta toiselta puolelta sellainen ”herttainen ja lapsellisen hyväsydäminen” – – jonka kanssa on hyvä olla ystävällisissä väleissä, tehdä kauppoja jne.”
Edellä mainitussa AKS:n valajäsen nro 1, pastori Elias Simojoki politikoi. AkS politikoi kirkossa, samoin Lapuan liike, ja IKL. Ja lukemattomat papit em. liikkeissä.
Kun politikoinnista kirkossa tahdotaan varoittaa, silloin yleensä on kyse vasemmistopuolueiden tai niiden ehdokkaiden osallistumisesta kirkolliseen elämään. Maalaisliitto/Keskustapuolue on viimeiset 50v ollut kirkossa vallankahvassa, ja papiston suosikkipuolue (osin Kokoomuksen ohella). Mainittakoon, että nykyinen pappisliiton puh.joht on kepulainen, mitenkäs muuten!
Vieläkin herättää huomiota, jos pappi on vasemmistolainen, vaikkei se nyt enää niin harvinaista ole kuin silloin, kun esim. Heikki Palmu papiksi vihittiin. Blogissa mainitulla Martti Simojoella kylläkin oli vahvat sympatiat vaaleanpunaiseen työväenliikkeeseen, saattoipa demareita äänestääkin(?).
Kari-Matti Laaksonen :”kuinka monta kertaa seuraavassa lainauksessa esiintyy sana “viha” ”
En laskenut kuinka monta kertaa, mutta tässä lainauksessa se esiintyy vain kerran:
”Ilska är ett bra politiskt verktyg”(Li Anderson/HBL.fi 5.8.2012)
Tulipa asia edellä suurin piirtein käsitellyksi. Minulla ei ole juurikaan lisättävää. Aina aihe on aina kiinnostannut.
Avainsanoja ovat ”yksituumaisuus”, ”rakentaminen”, ”luottamus”, joiden vaikuttaessa ”Yhteiset asiat” hoituvat. Lisäksi ”usko” kirkon puolella, ”usko huomiseen” politiikassa.
Kirkko lähestyy abstraktisemmin ja pysyttelee etäisyyden päässä. Politiikka ei kaihda konkretiaa, jolloin kädet sitten herkästi likaantuvat.
Ehkä kirkon asema kauempana ajankohtaisuudesta auttaa näkemään oleellisen myös hetkessä ja ajassa. Valtiomies on ”kirkonmies”, sillä kumpaakin yhdistää kaukonäköisyys.
Politiikka on käsityötä, jonka kirkko siunaa – jos on siunatakseen. Kirkko siunaa tekijän, ihmisen, ei aina hänen tekojaan.
Seurakunnissa ja kunnissa on pitkälti samansuuntainen hallintotapa. Kunnissa kunnan(kaupungin)hallitus ja -valtuusto. Seurakunnissa kirkkovaltuusto ja -neuvosto.
http://www.jarvenpaanseurakunta.fi/ep/tiedostot/Valta_dualistisessa_johtamisessa.pdf