Kirkon olisi aika luopua vihkimisestä

perjantai 7. marraskuuta 2014

Lakiehdotus tasa-arvoisesta avioliittolaista on tulossa eduskunnan käsittelyyn. Avioliittolaista päättää siis eduskunta, ei siis kirkolliskokous. Silti avioliittolaki kuumentaa tunteita kirkon väen piirissä varmaankin enemmän kuin kansanedustajien keskuudessa.
Tämä on ymmärrettävää: Avioliittoon vihkiminen on kirkollinen toimitus. Avioliittoon liittyvät tiiviisti perhe-elämä ja sukupuolisuus, jotka ovat ihmisen herkimpiä ja syvimpiä asioita. Monilla ne liittyvät hyvin tiiviisti myös uskonnollisiin käsityksiin.
Kirkko on asiassa puun ja kuoren välissä. Jos se ryhtyy vihkimään homo- ja lesbopareja avioliittoon, kirkon ovet heiluvat. Jos se ei ryhdy, ovet heiluvat silloinkin.
Mielestäni ongelman lähtökohta luotiin jo viitisensataa vuotta sitten. Katolisen äitikirkon perintönä luterilainen kirkko jatkoi avioliittoon vihkimisiä, vaikka ei määritellyt avioliittoa kirkon sakramentiksi. Avioliittohan ei ole Jeesuksen asettama, kuten kaste ja ehtoollinen.
Harrastan historian mietiskelyä. Arvelen, että luterilaisen kirkon ei alunperinkään olisi pitänyt ryhtyä hoitamaan avioliittoon vihkimisiä. Parempi olisi ollut jättää se yhteiskunnan eli tuomarien tehtäväksi. Avioliitossahan muodostetaan suhde, joka tunnetun ilmaisun mukaan on yhteiskunnan perusyksikkö.
Avioliitto ei sen sijaan ole edellytys kristittyjen perheeseen kuulumiselle. Siihen liitytään kasteen kautta, olipa sukupuoli, siviilisääty tai sukupuolinen identiteetti mikä hyvänsä. Ne ovat ihmisyksilölle tärkeitä kysymyksiä, mutta ne eivät ole kristinuskon ydinkysymys. Kristinuskon ytimessä on sanoma Jeesuksesta ja Hänen tarjoamastaan pelastuksesta.
Vuosisataiset perinteet avioliittoon vihkijänä ovat tuoneet kirkolle myös rasitteita. Edelleenkin vahvana elää mielikuva kirkosta, jonka tärkein tehtävä on toimia jäsentensä moraalin- ja erityisesti seksuaalimoraalin vartijana. Onko kirkon suurin sanoma jäänyt liian usein tämän asian varjoon?
Nykyisen avioliittokäsityksen puolustajat vetoavat Raamatun sanoihin avioliitosta. Perustelu ontuu sikäli, että Raamatun kirjoittamisen aikoihin avioliitto oli ihan toisenlainen instituutio kuin meillä. Juutalaisilla miehillä oli useita vaimoja, ja kulttuuri oli muutenkin voimakkaasti patriarkaalinen. Tiukasti Raamatun sanan mukainen avioliitto olisi ymmärtääkseni sellainen, että miehellä saa olla useita vaimoja, jotka ovat hänen omaisuuttaan. Tämä ei oikein istuisi 2010-luvun Suomeen. Käsitykset avioliitosta vaihtuvat siis ajan, kulttuurien ja yhteiskuntien mukaan.
Mielestäni luterilaisella kirkolla olisi nyt sopiva hetki tehdä historian oikaisuliike: luopua avioliittoon vihkimisen oikeudesta ja jättää se yhteiskunnan tehtäväksi.
Ehkä sekä tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat että kannattajat voisivat huokaista helpotuksesta?

Halutessaan tuomarin vihkimät parit voisivat toki pyytää liitolleen papin siunauksen, kuten nykyisinkin tapahtuu.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Miten tämä vihkimisen ja avioliiton siunaamisen erottaminen toisistaan toimituksina edistäisi yhteiskunnan tai kirkon parasta, ja miksi se olisi miehen ja naisen solmiman kirkollisen avioliittoon vihkimiseen nähden parempi ratkaisu? Miksi ei kirkko voisi jatkaa miehen ja naisen välisten avioliittoon vihkmisen käytöntöä edelleen eräänlaisella täyden palvelun periaatteella? Ei mahdollisesti eduskunnassa demokraattisestikaan tehty päätös voi tarkoittaa sitä, että kirkossa pitäisi enemmistön palvelua heikentää vähemmistön vuoksi.
    Jos nykyinen vihkimiskäytäntö perustuu patriarkaaliseen avioliittokäsitykseen, niin jatketaan mieluummin sen mukaan sitten. Avioliiton käsitteen muuttaminen muuksi kuin yhden miehen ja yhden naisen väliseksi liitoksi perustuu sitten ilmeisesti feministiseen käsitykseen ihmisyydestä ja tulkintaan Raamatusta.

  2. Keskiajan kirkko tunsi ns. sala-avioliiton, jossa ei tarvittu vihkijää eikä todistajia. Avioiän saavuttaneet nuoret saattoivat keskinäisestä päätöksestä olla avioliitossa keskenään. Vaikka kirkko tunnusti nämä avioliitot, ne aiheuttivat harmaita hiuksia suvuille, jotka halusivat huolehtia suvun omaisuuden periytymisestä.

    Mies ja nainen toimivat avioliiton sakramentin toimittajina luomisessa asetetun tehtävän perusteella. Avioliiton edellytyksenä oli kaste, molempien suostumus ja esteettömyys. Sala-avioliitto käytäntö loppui keski-ajalla sen tuomien ongelmien takia. Sen takana oleva periaate miehen ja naisen keskinäisestä liitosta luonnollisen lain perusteella elää kuitenkin monessa kirkossa.

  3. Minna esitti mielenkiintoisen näkökulman ajankohtaiseen asiaan. Olen monesti miettinyt kirkon virkamiesrooleja ja ajatellut niiden sekoittavan valtapiirit toisiinsa ongelmia tuottavalla tavalla.

    Nykyisin varsin yleisesti ollaan sitä mieltä, että avioliittoon vihkiminen ja hautaaminen ovat valtiovallan – siis maallisen regimentin tehtäväkenttään kuuluvia asiota. Jos kirkko todellakin luopuisi näistä tehtävistä, siltä jäisi iso joukko ongelanratkaisuvaatimuksia pois.

    Keskittyminen pelkästään hengelliseen tehtävään ohjaisi kirkon työntekijäresursseja nykyistä paljon suuremmassa määrin esim. kasvatukseen, diakoniaan ja lähetykseen. Melko houkutteleva näkökulma!

  4. Kirkko, joka ilmeisen väistämättömästi ennen pitkää toteutuvan tasa-arvoisen avioliittolain jälkeenkin kuvittelee turvaavansa loputtomiin omasta ymmärryksestään käsin rinnakkaisen oikeuden viranomaisrooliin vihkijänä, ei tunnista ajan merkkejä. Sen, joka kokee asiassa menetyksen pelkoa, on löydettävä voimainsa todelliset juuret. Kirkollehan jää käyttöön avattava Sana. Eikö se saa olla tässäkin asiassa se kirkon kantava ja liittojen eheyttä tukemaan pyrkivä toivon näkökulma. Avioerojen valtaisa määrä ja avoliittojen suosio kertovat jotakin myös siitä, että tuo näkökulma ei ole helposti avattava ja siihen voitaisiin yhä enemmän keskittyä.

  5. Entäpä jos, koko homoasia on aivan marginaalinen kompastuskivi kirkolle. Eräiden piirien tavoittena on vain hajannuksen aikaansaaminen. Sillä kirkon kaaduttua muun yhteiskunnan valtarakenteisiin on paljon helpompi käydä käsiksi. Juoni näyttää menevän täydestä. Ei oikein taideta nähdä mistä oikeasti on kyse. Kirkko on osa yhteiskuntaa. Ihan yhtä paljon, kuin maistraattikin. Kirkollinen vihkiminen antaa tilaisuudelle juhlavuutta.
    Juhlan tunnelmat luo hyvää pohjaa avioliitolle. Vahvempaa, kuin maistraatissa tapahtuva vähäinen seremonia. Avioliitto on yhteiskunnan perusrakenne. Siksi kirkon on sitä tuettava myös vihkimisen kautta. Vaikka muutamat homotkin sen oikeuden haluaisivat saada. Se ei mitätöi muiden avioliittoja.

  6. Kyllä kirkon on ehdottomasti pidettävä kiinni avioliitto-oikeudestaan.

    Avioliittolakiin on täysin mahdollista kirjoittaa maininta siitä, että kirkko itse määrittelee millaisin ehdoin on mahdollista saada kirkollinen vihkimys. Onhan vastaavanlainen erityissääntö jo nykyisessäkin avioliiton solmimisessa, kun edellytetään kirkkoon kuulumista kirkollisen vihkimyksen saamiseksi.

    On aivan turha panna päätään puskaan, koska kirkollisella vihkimyksellä kuitenkin on suuri merkityksensä niin meillä kuin muuallakin maailmassa.

    Vaikka avioliiton solmiminen ei olekaan sakramentti meidän kirkossamme niin jo ekumeenisista syistä toimitus on aihetta pitää osana kirkkomme perustoimintaa ja vihkitoimitusta selkeästi suositeltava jokaisessa tilanteessa missä asiasta nousee keskustelu.

    Eri tilanne on niissä maissa missä yhteiskunta on määritellyt siviilivihkimisen pakolliseksi. Sellaisissa tilanteissa on mentävä mukaan avioliiton siunaamiseen. Näin kävi meille Kamerunissa kun menin naimisiin prinsessa Coletten kanssa. Siviilivihkiminen pidettiin pormestarin kotona ja kirkon arkkipiispaa vastaava kirkon presidentti siunasi avioliiton kirkossa täydellisen messun pitämisellä.

Kettunen Minna
Kettunen Minnahttp://www.vaarninpappila.fi
KIRKONRAKASTAJA. Kirjoittaja on vierastanut blogimaailmaa. Hän halusi kuitenkin ryhtyä blogistiksi, jotta voisi tälläkin tavalla osallistua keskusteluun kirkosta ja uskosta.