Ortodoksipatriarkaateissa vaikuttajanaisia kutsutaan mirhankantajiksi. Raamatullisesta alkuperästä huolimatta termi on yleensä pejoratiivi.
Ortodoksisessa kirkossa olisi loistavat edellytykset naisten vaikuttaja-asemalle. Naiset eivät meillä kilpaile piispojen ja pappien paikoista. Naiset voisivat näin ilman sadokanonismin pelkoa valvoa ja valistaa vallasta sokaistuneita miehiä. Muistan takavuosilta tällaisia vaikuttajanaisia, Irina Kirillovnan Lontoossa, Nathalie Schmemannin Pariisissa, igumenia Marina Iltolan Savossa…
Pohdin naisen paikkaa patriarkaalisessa kirkossamme kirjassa ”Ortodoksinen etiikka ja dogmatiikka” (2007). Kirja ja erityisesti sen kappale ”Kirkko isien ehdoilla?” saivat täystyrmäyksen: näkemykset olivat feministisiä ja epäortodoksisia.
En tunne tänään Suomessa yhtään ortodoksinaista, joka uskaltaisi olla julkisesti eri mieltä piispojen tai kirkkoherrojen kanssa. Kirkkomme ei ole miesmuistiin elänyt tällaisessa alennustilassa, jossa kirkon päättäjinä tai tiedottajina toimivat naiset alistuvat vapaaehtoisesti muutaman parrakkaan miehen lakeijoiksi.
Katson kunnioittavalla kateudella luterilaiseen kirkkoon, jossa Johanna Korhosella on ollut rohkeutta arvioida piispa Teemu Laajasalon tekemisiä. Rohkea todistaminen toi Raamatun mirhankantajille, Magdalan Marialle, toiselle Marialle, Salomelle ja Johannalle lisänimen ”apostolinvertainen”.
Sanan ”rohkeus, courage” latinalainen juuri on ”sydän”. Johanna Korhonen kertoo rohkeasti siitä, mitä näkee. Niin tekivät myös Raamatun mirhantuojat.
Prelaattien möhläysten julkituominen ei ole maalittamista. Miksi ortodoksisen kirkon mirhantuojanaiset Suomessa kertovat vain siitä, mitä miehet heille sanelevat?
Hyvä Jyrki H,
Ehkäpä ei ole Sinun asia sanella mitä toiset tuovat julki. Mainitsemasi Johanna Korhosen vertaaminen mirhantuojanaisiin on lähinnä irvokas.
Se cynis Haukahti johon kalahti…
Pisteet Johanna Korhoselle.
Hyvä kirjoitus Jyrki Härköseltä, kiitos!