Tarvitaanko Suomen kirkkoon uusi piispa – vai uusi herätysliike?

Onko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoista tullut enemmän kansakunnan moraalisia johtajia kuin Kristuksen seurakunnan hengellisiä paimenia?

Suomen kirkolta odotetaan paljon. Sen tulee puolustaa ihmisarvoa, tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnallista vastuuta. Piispoilta odotetaan kannanottoja aikamme moraalisiin kysymyksiin ja kykyä rakentaa yhteyttä erilaisten ihmisten välille.

Nämä ovat arvokkaita tehtäviä. Mutta samalla on syytä kysyä, onko kirkon yhteiskunnallinen tehtävä alkanut peittää sen varsinaista hengellistä kutsumusta.

Onko kirkosta tulossa kansalaisuskonnon ylläpitäjä?

Yhteiskuntatieteissä tunnetaan käsite civil religion, kansalaisuskonto. Sillä tarkoitetaan uskonnon tehtävää kansakunnan yhteisen identiteetin, moraalin ja yhteenkuuluvuuden ylläpitäjänä.

Suomen kirkossa on nähtävissä piirteitä tästä ilmiöstä. Kirkko haluaa olla koko kansan kirkko, ja piispat toimivat näkyvästi yhteisten arvojen tulkkeina ja puolustajina.

Tällöin kirkon sanoman painopiste voi vähitellen siirtyä kysymyksestä, miten ihminen pääsee sovintoon Jumalan kanssa, kysymykseen, miten ihmiset voisivat elää paremmin yhdessä.

Molemmat ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta ne eivät ole sama asia.

Kristinusko ei ole ensisijaisesti kansakunnan moraalinen tukirakenne. Se on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, syntien anteeksiantamuksesta, pelastuksesta ja uudesta elämästä Pyhässä Hengessä.

Kansalaisuskonto pyrkii kasvattamaan hyviä kansalaisia. Kristuksen kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä hänen opetuslapsikseen. Ja Kristuksen seuraajat voivat puolestaan olla hyviä ja vastuullisia kansalaisia.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkko ei ole vain ulkoinen organisaatio, vaan ennen kaikkea uskon ja Pyhän Hengen yhteisö.

Kirkkoon kuuluminen ei siksi automaattisesti merkitse elävää uskoa Kristukseen. Kaste on luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumalan armon väline, mutta se ei tee tarpeettomaksi kutsua ihmisiä uskoon, parannukseen ja elämään kasteen lahjasta.

Tässä on kansankirkon vaikea kysymys.

Kun kirkko haluaa olla kaikkien yhteinen kirkko, sen on vaikea puhua siitä, että jokainen ihminen tarvitsee henkilökohtaisesti Kristusta, syntien anteeksiantamusta ja uutta elämää.

On helpompi puhua siitä, että jokainen ihminen on arvokas ja Jumalan luoma. Se on totta ja tärkeää. Mutta kristillinen evankeliumi sanoo vielä paljon enemmän.

Hyvä kansalaisuus, vastuullinen elämä ja kristilliset arvot eivät itsessään pelasta ihmistä.

Uskallammeko kirkossa enää sanoa tämän selvästi?

Voiko piispa onnistua tehtävässään olla sekä kansakunnan moraalinen ääni että Kristuksen kansan paimen?

Tässä tullaan piispanviran keskeiseen jännitteeseen.

Kansalaisuskonnon edustajalta odotetaan yhdistävää puhetta, yhteisten arvojen puolustamista ja mahdollisimman laajaa hyväksyttävyyttä.

Kristuksen seurakunnan paimenelta odotetaan puolestaan uskollisuutta Jumalan sanalle ja kirkon tunnustukselle myös silloin, kun sanoma ei miellytä kaikkia.

Näiden tehtävien yhdistäminen näyttää olevan piispanvirassa hyvin vaikeaa.

Kun piispan on jatkuvasti huolehdittava kirkon yhteiskunnallisesta asemasta ja julkisesta hyväksyttävyydestä, jääkö hänelle henkistä tilaa julistaa myös sellaista, mitä aikamme ihminen ei haluaisi kuulla?

Jeesus sanoi Nikodemokselle: “Jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.”

Kuinka usein kuulemme ylimmän hengellisen johdon puheessa sen, että vain uudestisyntyneet pääsevät valtakuntaan?

Ongelma ei välttämättä ole yksittäisissä piispoissa. Se saattaa olla syvemmällä kansankirkon rakenteissa ja niihin liittyvissä odotuksissa.

Vaarana on, että kunnollisen ihmisen kansalaisuskonto alkaa vähitellen korvata sanoman rististä.

Tarvitaanko kirkkoon uudenlainen piispa?

Olisiko aika harkita piispaa, jonka erityisenä tehtävänä olisi pelkästään kirkon hengellisen elämän tukeminen?

Voisiko Suomen kirkossa olla piispa, joka olisi vapaa kansalaisuskonnon edustamiseen liittyvistä odotuksista ja jonka kutsumuksena olisi vain Kristuksen kansan hengellinen paimentaminen, tunnustuksen mukaisen opetuksen vahvistaminen sekä ihmisten kutsuminen uskoon ja opetuslapseuteen?

Hänen ei tarvitsisi toimia kansakunnan moraalisena edustajana tai kirkon yhteiskunnallisen aseman puolustajana.

Hän voisi keskittyä siihen, mitä varten hengellinen paimenuus on olemassa: Jumalan sanan julistamiseen, seurakuntien rohkaisemiseen ja pyhien varustamiseen. Olla hengellinen profeetta.

Anglikaanisessa kirkossa tunnetaan niin sanottuja lentäviä piispoja, jotka tarjoavat hengellistä kaitsentaa tietyille seurakunnille ja papeille. Mallia ei voi sellaisenaan siirtää Suomeen, mutta sen taustalla oleva ajatus ansaitsisi keskustelua.

Voisiko kirkossamme olla tilaa tällaiselle erityiselle piispalliselle tehtävälle?

Kyse ei olisi uuden kirkon perustamisesta eikä nykyisten piispojen syrjäyttämisestä. Kyse olisi siitä, että kirkko antaisi tunnustukselliselle hengelliselle paimenuudelle näkyvän ja tunnustetun aseman.

Tarvitsemme piispaa, jolla ei olisi paineita olla hyväksytty modernien teologien tai yhteiskunnallisten liikkeiden edessä. Piispaa, jolla olisi rohkeutta sanoa miten ihminen pelastuu ja kutsua seurakuntaa pyhään elämään.

Mutta entä jos kirkko ei kykene tai halua luoda tällaista piispallista tehtävää?

Silloin on kysyttävä, tarvitaanko Suomeen uusi herätysliike.

Suomen kirkon herätysliikkeet ovat parhaimmillaan muistuttaneet kirkkoa henkilökohtaisen uskon, parannuksen, armon ja Kristuksen seuraamisen merkityksestä.

Tällaista julistusta on edelleen kirkkomme sisällä. Mutta miksi se ei kuulu selvemmin kirkon yhteisessä äänessä ja sen ylimmän hengellisen johdon puheessa?

Jos kirkko vaikenee oman tunnustuksensa keskeisistä hengellisistä kysymyksistä, jonkun on uskallettava puhua niistä.

Uuden herätysliikkeen tehtävänä ei olisi vastustaa kirkkoa, vaan kutsua sen jäseniä elämään Kristuksen seuraajina.

Sen keskipisteenä ei olisi kirkollinen valtataistelu, vaan Kristus, evankeliumi ja opetuslapseus.

Tällainen liike ei tarvitsisi ensisijaisesti uutta organisaatiota. Se tarvitsisi yhteisen hengellisen näyn, rohkeutta puhua totta ja kykyä rohkaista ihmisiä elämään uskonsa todeksi arjessa.

Kirkko tarvitsee hengellisen identiteettinsä takaisin

Olen päätynyt yhä vahvemmin siihen käsitykseen, että kansankirkkomme suurimpia hengellisiä ongelmia on sen vaikeus puhua uskoon tulemisesta ja Kristuksen seuraamisen välttämättömyydestä.

Kansankirkon laaja yhteys näyttää osittain rakentuvan lausumattomalle oletukselle, ettei kirkkoon kuuluvan ihmisen hengellistä tilaa tarvitse asettaa kysymyksenalaiseksi.

Tällöin armo voi muuttua halvaksi armoksi, jossa Jumalan rakkaudesta puhutaan mutta Kristuksen kutsu seuraamiseen jää kuulumatta.

Lutherille armo ei merkinnyt sitä, että parannus olisi tullut tarpeettomaksi. Päinvastoin: kristityn koko elämä on parannusta, joka perustuu Jumalan armoon ja Kristuksen sovitustyöhön.

Kun kirkko lakkaa kutsumasta ihmisiä elävään uskoon, se menettää vähitellen myös käsityksensä siitä, mitä varten se on olemassa.

Siksi kysymys uudesta piispasta tai uudesta herätysliikkeestä on lopulta kysymys kirkon hengellisestä identiteetistä.

Uusi piispa ja uusi herätysliike eivät sulje toisiaan pois.

Piispa voisi antaa tunnustukselliselle hengelliselle elämälle näkyvyyttä, rohkaisua ja paimenuutta. Herätysliike puolestaan voisi synnyttää ja vahvistaa yhteisöjä, joissa ihmiset oppivat tuntemaan Kristusta, kasvavat hänen opetuslapsinaan ja elävät uskoaan todeksi arjessa.

Kirkkomme ei tarvitse vain uusia rakenteita, ohjelmia tai johtajia.

Se tarvitsee yhteisöjä, joissa evankeliumi synnyttää uskoa, armo johtaa parannukseen ja ihmiset oppivat seuraamaan Kristusta.

Mutta ennen kaikkea Suomen evankelis-luterilainen kirkko tarvitsee nyt piispan tai hengellisen liikkeen, joka uskaltaa nousta näkyvästi esiin ja rohkaista tavallisia seurakuntalaisia.

Tarvitsemme jonkun, joka sanoo selvästi, että myös tämän kirkon sisällä voi seurata Jeesusta Kristusta, elää hänen opetuslapsenaan ja pysyä uskollisena Raamatulle ja sille luterilaiselle tunnustukselle, jolle kirkkomme rakentuu.

Tavallisten kristittyjen ei tarvitse ajatella, että heidän on lähdettävä kirkostaan voidakseen seurata Kristusta ja pysyä uskollisina kirkon omalle tunnustukselle.

Lopulta kysymys ei ole vain siitä, kuinka moni suomalainen kuuluu kirkkoon, vaan siitä, kuinka moni kirkkoon kuuluva tietää kuuluvansa Kristukselle ja haluaa seurata häntä.

Olisiko nyt aika nostaa tämä kysymys kirkossamme vakavaan keskusteluun?

1 KOMMENTTI

  1. Vastaukseni on ei – kuten aiheesta somessa käydyssä keskustelussa jo totesin. Perusteluja on monta ja ne ovat niin ilmeisiä, etten kirjoita niistä enempää, listaan vain joitakin. Meillä on tarpeeksi piispoja ja liikkeitä, hajaannusta ei tarvita lisää, perustelut uusille eivät vakuuta. Piispamme toimivat hengellisinä paimenina luterilaisen tunnustuksen pohjalta.

JÄTÄ VASTAUS

Hannu Vuorinen
Hannu Vuorinen
Luterilainen pappi, nyt eläkkeellä, miettien tulevaa. Nyt koti Espoossa.