Palaan vielä naisten pappina olemista koskevaan arvosteluun ja samasukupuolisten avioliittoon vihkimistä käsittelevään keskusteluun. Kerron, että itselleni naisten pappeus ei ole ongelma. Maallikkona en koe ongelmaksi myöskään niiden pappien toimintaa, jotka vihkivät perinnäisestä poikkeavia avioliittoja. Minua kiinnostaa teologina kirkon yhtenä oleminen.
Piispainkokous on antanut kaksi kannanottoa. Ensimmäinen oli, että kirkossa voitaisiin hyväksyä kaksi käsitystä. Tämä torjuttiin kirkolliskokouksessa. Toinen oli pastoraalinen ohje.
Pastoraalinen ohje oli, toisin kuin moni on tulkinnut, mielestäni parempi. Kahden käsityksen ongelmat ovat suurempia. Se muistuttaa Ludwig Wittgensteinin kuvaamaa tilannetta: Junanlähettäjä lausuu, että juna tulee raiteelle sejase, mutta en usko sitä. Tai sitä vanhaa kirkkoherran kantaa: täällä saa olla kaksi käsitystä, ensimmäinen on minun ja toinen väärä.
Pastoraalinen ohje toki antaa vapautta. Mutta sen ideahan on vain se, että syntyneeseen toimintaan ei puututa. Toki se voidaan tulkita vapauden antamiseksi, kuten on perustellusti tehtykin.
Siihen viittaavan kirjoitukseni pointti on sama. On käytänteitä, jotka ovat ongelmia, mutta niitä ei kannata ratkaista kurinpidollisin toimenpitein.
Kun katsomme kirkkohistoriaa, herätysliikkeiden toimintaan 1800-luvulla puututtiin kurinpidollisin toimenpitein. Ne eivät kuitenkaan aiheuttaneet näiden ilmiöiden surkastumista. Päinvastoin, ne vahvistivat niitä.
Hyvä esimerkki on piispan puuttuminen Niles Gustaf Malmbergin toimintaan. Kun piispa kysyi, oletteko todella käyttäytynyt alkoholin suhteen sopimattomasti, tämä vastasi, että kerran huomatessani tuttavieni tekopyhyyden, join itseni humalaan, kuten Kristus Kaanaan häissä. Piispa jatkoi kysymyksellä: Oletteko te sitten Kristus? Tähän Malmberg vastasi: En. Mutta olen hänen nöyrä askeleissaan kulkijansa.
Joku kirkkohistorioitsija voisi selostaa tai tutkia sitä, mistä johtuen nämä herätysliikkeet kuitenkin säilyivät kirkon piirissä. Voi olla merkittävä kirkkohistoriallinen käänne, mikäli ”änkyrät” torjutaan kirkon piiristä.
KATSOIN YOUTUBESTA kirkolliskokouksen istunnon, joka käsitteli keskustelualoitetta herätyskristittyjen naispappeutta koskevaan kantaan liittyvän näkemyksen hyväksymisestä kirkolliseksi käytänteeksi tai kirkolliseksi rakenteeksi.
Ymmärrän, ettei tällaista näkemystä ja sen järjestelyä voida hyväksyä ”kirkolliseksi rakenteeksi”.
Mutta kirkko-oikeuden asiantuntijat voinevat selvittää seikkaperäisemmin, mitä tarkoittaa ”kirkollinen rakenne”. Sellaisen vakiinnuttaminen ei liene aivan samanlaatuinen asia kuin se, että ei puututa kirkon piirissä olevien järjestöjen, joiden piirissä toimitaan käytännössä paikallisseurakuntien toiminnan järjestelyjen vastaisesti virkajärjestelyjen osalta, toimintaan kurinpidollisesti.
Oman kysymyksensä muodostaa vuoden 1986 päätöksen yhteydessä annettu ponsi. Onko se määräaikainen? Oman käsitykseni mukaan ei. Sen mukaan kirkko ei ole tehnyt dogmaattista muutosta virkakäsitykseen. Ne jotka ovat toisella kannalla, ovat edelleen tervetulleita kunhan eivät yhteistyössä toimi tehdyn päätöksen vastaisella tavalla. Ponnen mukaan myös naisten toimimista pappeina hyväksymättömillä on kotipaikkaoikeus Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, myös papeilla.
Yhdyn Herättäjä-Yhdistyksen antamaan julkilausumaan asiasta. Toivon kuitenkin, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä olisi tilaa myös niiden tahojen käytänteen toteutuksiin, joille naisten toimiminen pappisvirassa ei ole vakaumuksellisista syistä oikeutettu ratkaisu, kunhan tämä ei vaikuta paikallisseurakuntien elämään. Tällainen toiminta ei tulkintani mukaan ole erityinen ”kirkollinen rakenne” kirkko-oikeudellisessa merkityksessä. Se on käytännettä.
En siis pidä näiden yhteisöjen toimintaan puuttumattomuutta syrjivän rakenteen edesauttamisena. Asiaan liittyy myös se, mitä olen aiemmin kirjoittanut syrjinnän subjektiivisesta kokemuksesta. Samaan asiaan liittyen totean, että sekä oma kirjoitukseni aiemmin, että Kotimaan päätoimittaja Freija Özcanin pääkirjoitus on synnyttänyt mielestäni aiheettomia ylitulkintoja syrjintään liittyen. Kummassakaan ei sellaisia ole kannatettu. On etsitty vastaantuloa. Yksisilmäisyys molemmin puolin ei ole hyvä tie asian sovittamiseksi.
SEN SIJAAN näiden yhteisöjen ja laajemminkin erityismessujen ja henkilöseurakuntien osalta herää seuraava kysymys.
1980- ja 90-luvuilla keskeinen kirkollinen kysymys koski sitä, voiko Jumalan valita. Herännäisperäinen teologia suhtautui asiaan kriittisesti, herätyskristillinen rintama myönteisesti. Ajan oloon kiista rauhoittui. Myös herännäisperinteessä alettiin nähdä, että henkilö voi ilmaista kokemuksensa sille vieraalla tavalla. Suurin osa keskustelijoista myöntyi kannalle, että subjektiivinen ”valinta” perustuu ensisijaisesti Jumalan yhteydenottoon.
Tällä hetkellä kuumottavampi kysymys näyttäisi olevan, ei dogmaattinen vaan sitä polttavampi: voinko valita lähimmäiseni? Henkilöseurakuntien perusteleminen on ongelmallista siksi, että niissä on vaarana lähimmäisen valinnan oikeutus.
Hataran Uuden testamentin lukemisen perusteella lähimmäisen valitseminen on pahempi asia kuin ilmaisu kokemuksesta Jumalan valinnasta.
Siksi toivoisin, että messuyhteisöjen piirissä heräisi harkintaa niiden jäsenten luonnehtimisesta aktiiviksi seurakuntalaisiksi. Ei kai aktiiviseurakuntalainen voi olla sellainen henkilö, joka osallistuu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnan messun sijasta mieluummin jonkin järjestön järjestämään messuun?
ON TIETYSTI haastavaa, että 40 vuoden jälkeen naisten oikeus saada pappisvihkimys ja toimia pappeina kyseenalaistetaan. Uskoisin kuitenkin, että käytänteet kuljettavat asiaa. Yksinkertaisesti emme mahda sille mitään, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa saa avioliittoon vihkimyksen myös perinnäisestä avioliittokäsityksestä poikkeava pariskunta. Tämä käytänne vakiintunee vuosien myötä, aivan riippumatta piispojen ja kirkolliskokouksen päätöksistä.
Tulee olemaan myös yhteisöjä, joissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vihitty pappi toimittaa messun ja ei hyväksy sitä, että nainen tekisi saman. Ovatko tällaiset tahot kirkon yhteydessä, ei kirkollisina rakenteina ja kirkolliskokouksen hyväksyminä toimijoina vaan käytänteinä, riippuu kirkkohistoriallisen ymmärtämyksen selventämisestä sekä kunkin ajan kokemista tavoitteista.
Jälkimainittujen osalta on paikallaan muistaa, että kulloinkin on myös ”sokeita pisteitä”. Ehkä näiden tarkasteleminen olisi hyvä jopa nykyisin.
Kantani on näin lyhyesti seuraava. En kannata kurinpitotoimenpiteitä. En kannata kirkollisten rakenteiden hyväksymistä. Leben und leben lassen. Aika on ihmisen paras liittolainen. Myös kirkossa.
Petri Järveläinen
rehtori