Yhdysvaltojen välivaalit ovat nyt kiinnostaneet suomalaisia aivan poikkeuksellisen paljon. Niitä on seurattu tiiviisti. Lopputulos oli ehkä odotettavissa ja puhalsi kuin raikkaan tuulahduksen polarisoitumisen ja pelon ilmapiiriin. Demokratia ei olekaan kuollut.

Erityisen kiinnostava oli James Talaricon nousu Teksasista senaattiin ensimmäisenä demokraattina sitten vuoden 1988. Se oli myös näpäytys republikaanien ehdokasta Ken Paxtonia tukeneelle triljonäärille Elon Muskille. Ei rahalla sittenkään saa kaikkea.

Viattomalta opiskelijapojalta näyttävässä Talaricossa viehättää mitä ilmeisimmin hänen halunsa yhdistää ihmisiä. Hänestä maailma on mennyt rikki ja se pitää nyt korjata yhteyttä etsivällä politiikalla ja rakkaudella, joka ylittää puoluerajat.

Presbyteerisen pappisseminaarin käyneen Talaricon kristillisyys on aivan jotain muuta kuin omituisista sotapuheistaan tunnetun sotaministeri Pete Hegsethin. Talarico vastustaa kristillistä nationalismia ja pitää esillä lähimmäisenrakkautta, joka huolehtii köyhyyteen joutuneista, ja vielä enemmän: muuttaa järjestelmää niin, ettei köyhyyteen jouduta. On sanottu, että hän edustaa samanlaista pehmeää ja lämmintä kristillisyyttä kuin paavi Leo.

Talaricon vaaliteemat ovat olleet hyvin kotimaisia. Hän on ajanut sananvapautta ja yksilön vapautta sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan sekä halunnut helpottaa perheen perustamista ja ikääntyneistä vanhemmista huolehtimista mutta myös laillistaa marihuanan aikuisille. Teksasilaisille tämä kelpasi.

Mitä lämmin kristillisyys senaatissa lopulta tuottaa maailmalle ja etenkin Euroopalle, jää nähtäväksi. Mitä todennäköisimmin amerikkalaisten huomio keskittyy oman maan hyvinvointiin. Euroopan on joka tapauksessa opeteltava pärjäämään omillaan.

Lue muita pääkirjoituksia:

Pääkirjoitus: Tässä on tie, jota kulkea kirkkokansan sopuun – jos tahtoa on

Pääkirjoitus: Älä ole Lalli vaan vältä nostalgisointia ja uhkakuvia