Aku Louhimiehen ohjaama, mainospuheissa ”suurelokuvaksi” tituleerattu Lapin sota on nähnyt päivänvalon valkokankailla 23.10. Kansallisten aiheiden pariin palaaminen tuntuu Louhimieheltä odotettavalta siirrolta Tuntemattoman sotilaan kotimaisen menestyksen jälkeen.

Aloitetaan kehuilla, vaikkei tästä oikein hampurilaismallin arvostelua saakaan. Elokuva näyttää paikoin hyvältä. Lähes kolmituntiseen elokuvaan mahtuu jännittäviä hetkiä ja tunteellisia kohtauksia, sotaelokuville tyypillisen ohuehkon melodraaman rekisterissä.

Näyttelijäntyötäkään ei erityisemmin sovi moittia, paria poikkeusta lukuunottamatta. Konkareiden lisäksi esimerkiksi nuori Luukas Niskanen tekee vakuuttavaa työtä yksi-ilmeisenä ja viattomuutensa rippeitä varjelevana sotamiehenä.

Paikoin luontokuvaus innostaa, välillä ilmeisine revontulineen uuvuttaa. En myöskään jaksa hehkuttaa sinänsä taiten tehtyä epookkia, koska Suomen Elokuvasäätiön ja Business Finlandin tuella saa ja VR:n museojunalla pääsee. Mieleen nousee elokuvantekijä Paul Schraderin sutkaus ohjaajalegenda Martin Scorsesesta: ”antakaa hänelle 200 miljoona dollaria niin saatte varmasti hyvän elokuvan”. Siksi pyydän jokaista kriitikkoa, joka Lapin sodan kaltaisen elokuvan kohdalla keskittyy arvioimaan taitavaa ajankuvaa tai visuaalisuutta, pohtimaan, onko hyvännäköinen ja ammattimainen jälki erityistä ansiota vai välttämätön lähtökohta?

ANTTI TUURIN Rauta-antura -romaanista (2012, Otava) tehty tulkinta kompastuu ennen kaikkea siihen, että se sohii kiinnostavien aiheiden suuntaan, mutta ei oikeastaan jaksa keskittyä mihinkään. Keskiössä on nimenmukaisesti Lapin sota väsyneinen sotilaineen, outoine asetelmineen ja varsinkin puolivälin jälkeen myös sodan jalkoihin jäävät naiset, joista useimmat ovat olosuhteiden ja rakkauden uhreja. Saksalaisiin ihastuneita ja liittolaisuuden loputtua huonoon valoon joutuneita suomalaisnaisia on toki kuvattu aiemminkin sekä tietokirjallisuudessa, elokuvissa että romaaneissakin aina Mikko Niskasen Pojista (1962) Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaaniin. En tiedä, mitä uutta Louhimies osaa noista onnettomien tähtien alla syntyneistä romansseista kertoa.

Ehkä siksi päällimmäiseksi nousee harmi. Olisiko johonkin näistä kiinnostavista aiheista voinut oikeasti syventyä? Miksi henkilöiden tarinat ja itse henkilöt jäävät käsivarren mitan päähän? Pastorin vaimon, saksalaisupseerin ja pastorin kolmiodraamankin lataus jää valitettavan vaisuksi.

Naisten haukkumisesta sitten puolestaan otetaan kaikki irti ihan surrealismin ja campin rajamaille asti. Olen elokuvapäiväkirjani mukaan nähnyt 309 suomalaista elokuvaa, enkä ole missään niistä kuullut edes kymmentä prosenttia siitä huorittelusta, mikä Lapin sodassa kajaa. Vaikka naisia on varmasti halveerattu kauheilla tavoilla ja historiasta tiedetään, miten rujoa ja järkyttävää naisten kohtelu oli toisen maailmansodan jälkipuinneissa, on silti kulmakarvoja kohottavaa, että suomalainen upseeristokin ryhtyy lähes rutiininomaisesti joka käänteessä solvaamaan naisia sillä yhdellä ainoalla sanalla. Raa’an arvioni mukaan elokuvassa käytettiin sanaa ”huora” erilaisine johdannaisineen yli 50 kertaa, milloin tiuskien tai kuiskien, milloin karjuen tai ärjyen.

Muutenkin käsikirjoituksen tautologisuus hämmentää. Kun Peter Franzenin miellyttävästi tulkitsema pastori ilmaantuu valkokankaalle, hoetaan yhdessä ja samassa kohtauksessa sanoja pappi, pastori ja kirkonmies, että kaikki varmasti ymmärtävät hänen olevan pappi, pastori ja kirkonmies.

ERÄÄSSÄ LEGENDAARISESSA Marxin veljesten pelleilyssä Chico Marx soittaa pianoa jokseenkin monotonisesti. Veljensä Groucho siitä kaskuamaan: ”jos osut jonkun laulun kohdalle, niin soita se”. Samoin tekisi mieli sanoa Louhimiehen kunnianhimoisesta yrityksestä. Kun osut jonkun tarinan kohdalle, niin kerro se. Nyt lukuisat kiehtovat kohtalot ja asetelmat jäävät kuin sivutuiksi. Tyngiksi lähes kolmetuntisessa elokuvassa, joka olisi voinut olla paljon nähtyä parempi.

Jos Kotimaassa annettaisiin tähtiä, antaisin uhkarohkeasta suurelokuvayrityksestä kolme sellaista. Päällimmäiseksi jää silti tuntu menetetyistä mahdollisuuksista.