Sehän on selvää. Sulla on kutsu.

Jotenkin niin Anniina Rousu muistelee nahkatakkisen hahmon hänelle sanoneen helluntaiseurakunnan nuortenillassa syksyllä 2004.

Rousu oli tuolloin 17-vuotias. Nuortenillassa puhunut hahmo puolestaan oli helluntailaisen opetuslapseuskoulun johtaja.

Koulu toimi Pohjois-Suomessa vuosina 2004–2008. Koulun johtajasta käytetään tässä jutussa nimeä Seija. Se ei ole hänen oikea nimensä.

Rousun mielestä Seija vaikutti helluntailiikkeen feministiltä. Hän oli suorapuheinen eikä pyydellyt näkemyksiään anteeksi.

Nuortenillassa esiintyi myös koulun oppilaita. Heidän draamaesityksensä jälkeen Seija oli pitänyt puheen, ja sen päätteeksi Rousu uskaltautui juttusille.

Hän kertoi olleensa vaikuttunut esityksestä ja että saattaisi kaivata jotain vastaavaa omaan elämäänsä.

Siihen Seija tarttui. Näin Rousu muistaa tämän vastanneen:

– Jumala kutsuu sua opetuslapseuteen. Jumala sanoi mulle jo tän tilaisuuden alussa, että jos tuo tyttö tulee kysymään sulta koulusta, niin sä otat sen mukaan.

Vasta jälkikäteen Rousu tuli ajatelleeksi, että Seijan vastaus 17-vuotiaalle oli oikeastaan aika manipulatiivinen.

HELLUNTAILAISUUS TULI osaksi Anniina Rousun elämää varhain. Vauvana Rousu kastettiin luterilaisen kirkon jäseneksi, mutta pian sen jälkeen hänen vanhempansa liittyivät helluntaiseurakuntaan.

Vanhemmat elivät uskon kanssa jonkinlaista alkuhuumaa, Rousu sanoo nyt. Niinpä usko oli läsnä perheen elämässä tiiviisti.

17-vuotiaana Rousun oman elämän suunta tuntui epävarmalta. Lukio oli jäänyt vähän aiemmin kesken.

Kutsu lähteä vieraalle paikkakunnalle ilman vanhempia tuli siis otolliseen aikaan. Tuntui helpottavalta, kun suuntaa ei tarvinnut enää itse miettiä vaan se oli valittu hänen puolestaan.

Vasta jälkikäteen Rousu tuli ajatelleeksi, että Seijan vastaus 17-vuotiaalle oli oikeastaan aika manipulatiivinen. Miten auktoriteettiasemassa olevan pastorin kutsusta olisi edes voinut kieltäytyä? Ja olihan se imartelevaa, että juuri hänet oli valittu.

Jälkikäteen Rousu tosin sai tietää, että samalla tavalla Seija oli houkutellut muitakin kouluun.

Vähitellen Rousu oppi, että sääntöjä myös valvottiin ja niiden rikkomisesta seurasi rangaistuksia.

ESPOOLAISEN PIENTALON lasiterassilla syksyinen iltapäivä on lämmin. Rousun puoliso on töissä ja pieni tytär päiväkodissa, kaksivuotias villakoiran pentu makoilee lattialla.

Anniina Rousun tarina on ikuistettu hänen kirjoittamaansa kirjaan Pohjoisen kultin vankina (2026). Ei Rousu tietysti ollut oikeasti vankina koulussa, mutta ei hän toisaalta kokenut olevansa vapaakaan.

”Pelkään lähtemistä ja sen seurauksia. Pelkään, että jos lähden, astun pois Jumalan tahdosta, kuten Seija sanoo”, hän kuvaa kokemustaan kirjassa.

Kirja perustuu paitsi hänen omiin kokemuksiinsa myös muiden samassa koulussa oppilaina olleiden nuorten kokemuksiin. Joitain yksityiskohtia Rousu kertoo muuttaneensa, jotta henkilöt eivät olisi tunnistettavissa, mutta pääasiassa hän on kirjoittanut tarinan niin kuin sen itse muistaa.

Mielikuva Seijan edistyksellisyydestä alkoi karista nopeasti sen jälkeen, kun Rousu oli saapunut kouluun.

Silloin hän sai heti eteensä paperipinon, jossa kuvattiin koulun sääntöjä. Ne koskivat muun muassa pukeutumista ja kanssakäymistä muiden oppilaiden kanssa. Vähitellen Rousu oppi, että sääntöjä myös valvottiin ja niiden rikkomisesta seurasi rangaistuksia.

Rangaistuksena käytettiin esimerkiksi eristystä. Välillä joku oppilas saatettiin istuttaa keskelle lavaa julkisesti sätittäväksi. Sitten muut oppilaat pantiin keksimään tälle rangaistuksia.

Vaikka epäilykset kalvoivat mieltä alusta asti, ei Rousu ollut varma, mikä niiden syynä oli. Oliko vika koulun käytännöissä vai Rousun auktoriteettiongelmassa? Sellainen hänellä Seijan mukaan nimittäin oli.

ENSIMMÄISEN KERRAN Rousu uskalsi sanoa epäilyksensä ääneen siivotessaan vessaa yhdessä toisen oppilaan kanssa. Siivousvuoro oli rangaistus myöhässä palautetusta raamattupäiväkirjasta.

Tuntuvatko nämä rangaistukset sinustakin vähän kohtuuttomilta? Rousu kysyi. Koulukaveri vastasi, että jotkut yhteisön käytännöistä tuovat hänelle mieleen kultin.

Sana jäi Rousun mieleen, ja keskustelun jälkeen hän perehtyi aiheeseen.

Pian hän alkoi nähdä ympärillään hälytysmerkkejä: johtajan sanaa ei saanut kyseenalaistaa, vaan kritiikki tulkittiin Pyhän Hengen vastustamiseksi. Oppilaita kannustettiin viettämään aikaa vain toistensa kanssa ja ottamaan etäisyyttä ulkopuolisiin. Koulun asioista ei ollut soveliasta keskustella sivullisten kanssa.

Elämän merkitys oli sidottu kouluun.

KAIKKIAAN ROUSU vietti koulussa kolme ja puoli vuotta. Viimeisen vuoden hän kuului henkilökuntaan.

Päätös lähteä syntyi lopulta sen jälkeen, kun Rousu oli kyseenalaistanut Seijan näkemyksen muiden oppilaiden edessä. Sen jälkeen hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä Seijan tekemä analyysi itsestään ja noudattaa tämän ohjeita – tai lähteä.

Rousu valitsi lähdön. Ikä oli tuonut itsevarmuutta, ja raja oli tullut vastaan.

– En ollut enää sama 17-vuotias naiivi Anniina.

Lähtemistä helpotti sekin, että Rousulla oli yhä ystäviä myös koulun ulkopuolella ja yhteys perheeseensä.

Myöhemmin Rousu on tavannut Uskontojen uhrien tuki ry:n toiminnassa ihmisiä, jotka ovat uskonyhteisön jättäessään menettäneet samalla yhteyden perheeseensä.

– He ovat aivan älyttömän rohkeita. Oma kynnykseni lähteä oli sillä tavalla tosi paljon matalampi.

Helppoa lähteminen ei silti ollut. Koulun oppilaista oli muodostunut läheinen yhteisö.

Elämän merkitys oli sidottu kouluun.

Teologisessa saattoi kysyä ja kyseenalaistaa sellaisiakin totuuksia, jotka aiemmin olivat tulleet annettuina.

KOULUSTA LÄHDETTYÄÄN Rousu opiskeli ensin parturi-kampaajaksi ja muutti sitten Vantaalle lähemmäs perhettään.

Pian sen jälkeen hän jätti taakseen myös väkivaltaisen avioliiton. Liitto toisen opetuslapseuskoulun oppilaan kanssa oli solmittu Seijan painostuksesta. Pitkiä seurustelusuhteita ei katsottu hyvällä.

Samalla Rousu teki vähittäistä eroa helluntailaisuudesta.

Muutamaa vuotta myöhemmin hän aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Teologisessa saattoi kysyä ja kyseenalaistaa sellaisiakin totuuksia, jotka aiemmin olivat tulleet annettuina.

Opintoihin kuuluvan harjoittelun Rousu teki Uskontojen uhrien tuki ry:ssä (UUT) ja on ollut mukana sen toiminnassa siitä lähtien. Nykyään hän on UUT:n hallituksen puheenjohtaja. Uskonnonfilosofian gradunsa hän kirjoitti poistumisoikeuden rajoittamisesta eri uskonnollisissa yhteisöissä.

Järjestö on käynyt dialogia eri uskonnollisten yhteisöjen kanssa hengellisen väkivallan ehkäisemiseksi.

Helluntaikirkon työtä Rousu sanoo tässä asiassa arvostavansa erityisesti. Juuri sen kanssa yhteistyö on hänen kokemuksen mukaan ollut hedelmällisintä.

– He ovat ottaneet omassa mediassaan kantaa aiheeseen ja myöntäneet, että väkivaltaa on tapahtunut.

JÄLKIKÄTEEN ROUSU on tullut ajatelleeksi, ettei hän ollut 17-vuotiaana kypsä päättämään lähdöstään opetuslapseuskouluun.

Hän ei silti syytä vanhempiaan siitä, että nämä päästivät hänet lähtemään: heillä ei ollut syytä epäillä paikallisen helluntaiseurakunnan yhteydessä toimivan koulun käytäntöjä.

Rousu korostaakin, että hengellistä väkivaltaa voi kohdata missä vain yhteisössä tai perheiden sisällä.

– Se on laaja ilmiö, joka koskettaa monia ihmisiä.

Tietoa ja ymmärrystä siitä ei silti ole tarpeeksi. Ja kun tietoa ei ole, ei väkivaltaa aina edes tunnisteta eivätkä uhrit saa tarvitsemaansa apua.

Puuttuminen olisi tärkeää, sillä Rousun kokemus on, että henkinen ja erityisesti hengellinen väkivalta voi haavoittaa syvältä.

– Henkinen väkivalta viiltää minuuteen, olemassaoloon, siihen miten näen itseni ja maailman. Se vaikuttaa tosi vahvasti mielenterveyteen, hän sanoo.

Kun henkiseen väkivaltaan kytkeytyy hengellinen elementti, on vaikutus vielä hurjempi, Rousu ajattelee. Se vaikuttaa ihmisen koko maailmankuvaan, uskomusjärjestelmään, käsitykseen Jumalasta ja tuonpuoleisesta – ja itsestä.

Omalla kohdallaan Rousu ajattelee, että häntä hengelliselle väkivallalle altistivat tietyt neuroepätyypilliset piirteet. Rousu on saanut aikuisena adhd-diagnoosin ja tunnistaa itsessään myös autistisia piirteitä.

Adhd:n liittyvä elämyshakuisuus saattoi aiheuttaa sen, että voimakkaat tunne-elämykset tuntuivat tavallistakin vetovoimaisemmilta. Autististen piirteiden takia säännöt ja rutiinit tuntuivat Roususta puolestaan tavallistakin turvallisemmilta.

– Meidän nepsyjen voi olla vaikeampi tunnistaa rajojamme ja suojella itseämme, hän sanoo.

Toipuminen hengellisestä väkivallasta on silti pitkä prosessi.

LASITETULTA TERASSILTA johtaa kivetty polku metsään. Metsän poikki kulkee polku lintutornille, jolla Rousu kertoo käyvänsä päivittäin. Siellä hän viettää hetken itsekseen, meditoi ja joogaa, ehkä kuuntelee hetken musiikkia.

Lintutornin yksinäisyydessä ajatukset saavat tulla tai mennä. Usein hiljaisuudessa voi syntyä jokin oivallus.

– Löydän sieltä rauhaa ja levollisuutta omaan elämään.

Se on eräänlaista rukousta, Rousu sanoo, vaikka kristittynä hän ei enää itseään pidä.

– En tiedä mihin uskon, mutta uskon rakkauteen. Pyrin toimimaan rakkaudellisesti muita ihmisiä ja itseäni kohtaan.

– Olen vapautunut siitä, että enää miettisin, riittääkö se taivaspaikkaan. Jos en pysty uskomaan johonkin traditioon, kirjoituksiin tai tulkintaan, ja se määrittää paikkani tuonpuoleisessa, niin olkoon sitten niin. En oikein voi sille mitään.

Toipuminen hengellisestä väkivallasta on silti pitkä prosessi. Rousu korostaa, että hänen matkansa on yhä kesken.

– Se on vaiheittaista etenemistä askel askeleelta. En ole valmis.

Ilmoita asiavirheestä