Sain sähköpostia kirkon korkeassa virassa olevalta henkilöltä: ”Hei, Seppo, on aivan normaali käytäntö, että valmistelussa olevat asiat eivät ole julkisia.”

Siitä on helppo olla samaa mieltä, että käytäntö on normaalia. Olen kuitenkin voimakkaasti eri mieltä siitä, että tällainen ”normaali” käytäntö pitäisi hyväksyä.

Julkishallinnon avoimuus perustuu lakiin, ja se on hyvän hallintotavan keskeinen perusperiaate. Kun päätetään yhteisistä rahoista ja ihmisten kannalta tärkeistä asioista, lähtökohdan pitäisi olla yksinkertainen: kerrotaan mitä ja miksi suunnitellaan ja mitä vaihtoehtoja pöydällä on.

Vähimmillään avoimuus on sitä, että päätösesitykset julkaistaan ennen päätöksentekoa. Tämä toteutuu kohtalaisen hyvin seurakunnissa ja kirkon päätöselimissä.

Niitäkin kirkollisia toimijoita on, jotka eivät julkaise mitään ennen kokousta ja kokouksen jälkeenkin ainoastaan otsikkomaisen tiivistelmän. Valitettavan usein avoimuus on myös näennäistä, sillä asia piilotetaan liitteisiin, joita ei julkaista.

Myös viranhaltijoiden päätökset ovat julkisia, mutta ero kuntakenttään on suuri. Hyvin harvat seurakunnat julkaisevat viranhaltijapäätöksiä avoimesti. Mutta jos haluaa katsoa esimerkiksi Tampereen pormestarin taannoisen päätöksen avustuksen myöntämisestä Gazaan, siellä se on netistä luettavissa.

Avoimuus voi mutkistaa päätöksentekoa, se on totta. Prosessinäkökulmasta asioiden sopiminen etukäteen pienessä piirissä on tehokasta ja suoraviivaista.

Avoimuus voi vaikeuttaa valmistelijoiden työtä, myös se voi olla totta. Osallisuus voi olla hidasta ja rasittavaa, kun ihmiset kysyvät vääriä kysymyksiä ja vastustavat hyviäkin ehdotuksia. Tämä voi turhauttaa ja tuntua turhalta kitkalta koneiston rattaissa.

Kirkko puhuu mielellään yhteisöllisyydestä, osallisuudesta ja luottamuksesta. Luulisi, että edes kirkossa ymmärretään, että avoimuus on vahvuus.

Avoimuuden pitäisi alkaa jo silloin, kun asiat ovat vielä kesken ja valmistelussa. Juuri silloin ulkopuolisesta näkemyksestä on eniten hyötyä. Yksi tuntee asian vaikutukset arjessa paremmin kuin valmistelija, toinen näkee vaikutuksen, jota työryhmä ei huomannut. Kolmas esittää kysymyksen, joka paljastaa koko suunnitelman heikon kohdan.

Verhottua valmistelua puolustetaan usein sillä, että asia on vielä kesken. Mutta parhaimmillaan nimenomaan keskeneräisyys on syy käydä keskustelua. Kun asiat on valmisteltu valmiiksi, mitä keskusteltavaa siinä enää on?

Kaikki ei tietenkään voi olla julkista. Yksityisyyttä on suojattava. Henkilöstöasioissa, turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä ja monissa muissa tilanteissa ei-julkiselle käsittelylle on hyvät perusteet. Vaatimus avoimuudesta ei tarkoita holtittomuuden hyväksymistä.

Avoimuuden vastakohta on umpinaisuus. Entistäkin umpinaisempaa kirkkoa tuskin haluaa kukaan.