Kun moderniin politiikkaan sekoitetaan muinainen historia ja Raamatun kuvaama näennäishistoria, yhdistelmästä tulee mielivaltainen, sanovat Paavo Huotari ja Kirsi Valkama tietokirjassaan Daavidin pitkä varjo.

Eksegeetit Huotari ja Valkama käyvät kirjassaan seikkaperäisesti läpi Vanhan testamentin Samuelin kirjan kertomukset 900-luvulla eKr. vaikuttaneesta, Goljat-jättiläisen voittaneesta kuningas Daavidista sekä Jerusalemin kaupungin vaiheista.
Tarinat ovat täynnä verisiä salaliittoja, murhia, sotia, raiskauksia, katkaistuja päitä ja vallankaappauksia. Daavid kuvataan kuitenkin syyttömäksi julmiin tekoihin, joita hänen kuninkuutensa edellytti.

Daavid-kertomuksissa on runsaasti eri ajoilta peräisin olevia kerrostumia, joten niistä löytyy kronologisia ristiriitoja ja epäloogisuuksia.
Oppineiden kirjureiden tekemien lisäysten ja korjaushten taustalla on Huotarin ja Valkaman mukaan erityisesti Juudan kuningaskunnan tuho vuonna 586 eKr. Pakkosiirtolaisuudessa Babyloniassa tarvittiin selityksiä tapahtuneelle tragedialle, ja ne sijoitettiin menneisyyteen.

Huotari ja Valkama eivät pidä mahdottomana, että Daavid ja Salomo olisivat olleet historiallisia henkilöitä, mutta heidän historiallisuudestaan ei ole arkeologisia tai muita todisteita. Heidän valtansa laajuutta Raamatussa liioitellaan. Nykyisen historiatiedon valossa he ovat olleet korkeintaan pienen Jerusalemin kaupungin päämiehiä ja klaanijohtajia ennen kuin Juudasta kehittyi kuningaskunta.
Tarinoiden voima on kuitenkin valtava riippumatta niiden historiallisuudesta. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on viitannut usein kuningas Daavidiin ja profeettakertomuksiin puhuessaan juutalaisten oikeudesta Israelin ja Palestiinan alueisiin.

Joosuan ja Tuomarien kirjoihin ajan saatossa tehdyissä muutoksissa korostetaan, että Daavidilla ja Juudan heimolla on muinainen, erityinen perintöoikeus Jerusalemin kaupunkiin. Toisaalta samoihin muokkauksiin vedoten palestiinalaisten johto on modernina aikana perustellut, että Temppelivuori kuuluu jebusilaisten jälkeläisille eli palestiinalaisille.

Pienet, äärinationalistiset siionistiryhmät uskovat, että Israelilla on ikiaikainen oikeus Juudean ja Samarian alueeseen eli Länsirantaan, koska Heprealaisessa Raamatussa se on heille luvattu. Kansainväliset tai edes Israelin lait eivät merkitse mitään, koska Jahven lupaukset ovat painavampia. Väkivaltakin voidaan oikeuttaa, koska Jahve käski aikoinaan tuhota alueelta vieraat heimot naisia ja lapsia myöten.
Daniella Weissin johtama Nachalah vaatii Israelin valtiolle vieläkin laajempia alueita, koska Israelille on luvattu kirjoituksissa maa Niilistä Eufratille eli Egyptin itäosista aina läntiseen Irakiin.

Daavid innoitti myös varhaiskristillisiä kirjoittajia. Jeesus ja Daavid syntyivät Betlehemissä ja nousivat vaatimattomista oloista kuninkaiksi, toinen maalliseksi ja toinen hengelliseksi. Daavid oli alun perin lampaitaan suojeleva paimen, jollaiseksi myös Jeesus kuvataan.
Jeesus sanoi, että kun viikunapuun oksa virkoaa, hänen paluunsa on lähellä. Jotkut kristityt ovat tulkinneet, että tuo lehtivä viikunapuu on vuonna 1948 perustettu Israelin valtio ja lopunajat ovat lähellä.

Huotarin ja Valkaman mukaan aikoinaan käynnissä olleet tapahtumat on Raamatussa usein sijoitettu muinaisten merkkihenkilöiden maailmaan. Tekstien käyttäminen ennustuksina nykypäivään ei ole perusteltua.

Paavo Huotari ja Kirsi Valkama: Kuningas Daavidin pitkä varjo. Raamatun tarinat vallan välineenä Israel-Palestiinassa. Otava 2026. 284 sivua.

Lue myös:

Kirja: Perusteellinen puolustuspuhe oikoo Jeesus-käsityksiä