Alkusyksy ei koputa – se ottaa avaimen ja tulee sisään. Päivällä se tekeytyy kesäksi, mutta aamulla se nipistää poskia ja jäähdyttää kahvin kupissa. Valo kulkee matalalla ja paljastaa murut pöydällä, ja ajatukset, jotka luulin siivonneeni jo kesäkuussa. Opin taas, että armo ei ole sitä, että kaikki on siistiä, vaan sitä, että elämä saa olla hieman sotkussa ja on silti hyvää.

Vaellan Mistyn kanssa Nurmijärven kirkon mailla, siellä missä hautausmaan käytävät ovat suoria, mutta mieli löytää aina kiertotien. Lehtien rahina kuulostaa siltä kuin joku selaisi vanhaa kirjaa, ja minä yritän lukea ajatuksissani kesää takaperin: mitä se sanoi?

Tämä oli ensimmäinen kesä ilman Ticoa. Siinä on jotakin perin kummallista. Rytmi on muuttunut ja leijun omissa ajatuksissani liikaa. Elän pääni sisällä. Silti jäteauto käy, mainokset putoavat postiluukusta, ja nurmikko kasvaa edelleen.

Yksi tassupari puuttuu, mutta Misty ei tietenkään muistele eikä sure minun tavallani. Misty elää. Se lukee maata nenällään kuin sanomalehteä: tässä kulki joku eilen, tässä joku tänään, ja joku asia pitää tarkistaa vielä kolmesti. Minä taas teen inventaariota ja pohdin, missä kohtaa suru alkaa muistuttaa rukousta – ei sanoina, vaan tekona: jatka elämistä.

”Misty-koira on luonnon oma muistutus: tehokkuus ei ole hyve, jos siitä putoaa läsnäolo.”

Yhtenä aamuna, siinä vihreän ja viileän välissä, jäimme seisomaan kirkon pihalle. Tuntui kuin jokin olisi sanonut: pysähdy. Misty seisoi hiljaa, mikä on lähes uskonnollinen ihme, ja tuijotti kohti hautausmaan porttia. Silloin muistin Ticon – sen tavan kiertää sama reitti kuin tarkkaan ohjelmoitu robotti ja sen askelten sävyn, josta tiesi, oliko maailma tänään turvallinen. Nyt kuulin vain oman hengitykseni ja sepelille osuvat tassut. Ja jossakin niiden välissä oli rauha, sellainen, joka ei selitä itseään.

Koira on armoton ajankäytön valmentaja – sellainen personal trainer, joka ei hyväksy peruutusta tekstiviestillä. Kesällä Misty veti minut ulos silloinkin, kun olin muka ”hoitamassa asioita”, eli selaamassa säätutkia, uutisia ja hyviä syitä olla liikkumatta. Ja aina kun yritin oikaista lenkin, Misty teki pienen, päättäväisen mutkan sinne, missä on se yksi ojanpohja, se yksi kanto, jonka viestit on luettava uudelleen. Misty on luonnon oma muistutus: tehokkuus ei ole hyve, jos siitä putoaa läsnäolo.

Kesän parhaat asiat mahtuivat lopulta pieneen. Mustikkametsään kirkon takana, jossa Misty viimein ymmärsi, ettei jokaista varpua tarvitse juosta läpi kuin esterataa. Sateen jälkeiseen hiekkatiehen, joka muuttui mudaksi ja sai meidät molemmat näyttämään siltä kuin olisimme osallistuneet salaiselle selviytymiskurssille.

Ja siihen yhteen ukkosiltaan, kun taivas rymisi niin, että teki mieli pyytää anteeksi ihan vain varmuuden vuoksi. Misty tuli ensimmäistä kertaa itse viereeni, aivan kiinni, kuin sanoakseen: jos maailma kaatuu, kaadutaan yhdessä.

Syksy tulee aina liian nopeasti ja silti juuri oikeaan aikaan. Misty huomaa omenapuun ensimmäisen punan ja yhden uuden hajun haudan reunassa. Minulle alkusyksy on aina ollut luopumisen harjoitus. Lapsena koulu alkoi, aikuisena työtahti kiihtyy, ja jossakin taustalla soi ajatus, että ”nyt se sitten meni”. Ticon jälkeen ymmärsin, että jotkut asiat menevät, vaikka et olisi valmis, eikä niistä neuvotella. Silti huominen tulee ja pyytää jatkamaan.

Misty tekee luopumisesta käytännöllistä. Se ei sure kesän loppua, koska se ei ole sille loppu vaan muutos: sama reitti, uusi tuoksu. Elämä ei lopu siihen, mitä menetetään.

Meillä on pienet rituaalit: aamukävely ilman kuulokkeita, jotta kuulen lehtien rahinan. Pysähdys kirkon portilla, missä Misty nuuhkii aina hieman liian pitkään. Joskus mukana on myös Tico – ei haamuna, vaan kiitollisuutena, joka muljahtaa rinnassa ja tekee olon yhtä aikaa raskaaksi ja kevyeksi.

Viileät yöt nipistelevät nurmea, sade tekee pihatien liukkaaksi, ja välillä mieli kaipaa valoa niin konkreettisesti, että tekisi mieli ruuvata uusi lamppu pään sisälle. Ehkä joku muukin kantaa sydämessään omaa puuttuvaa tassupariaan, jota ei täytetä ”kyllä se siitä” -lauseella.

Kesä ei ollut pelkkä säätila, vaan tapa olla – hieman hitaammin ja lähempänä maata. Sitä tapaa voi jatkaa. Lähden ulos ja kävelen, vaikka vain korttelin verran. Katson niin kuin Misty katsoo: ilman kiirettä ja selityksiä, uteliaana ja hiukan toiveikkaana. Jos sanat eivät riitä, anna hengityksen riittää – joskus sekin on rukous, aivan hiljainen. Alkusyksy ei ole kesän vastakohta, vaan sen jatkoluku: karkeampi kansi, mutta sama tarina.

Lue myös muita Teemu Rinteen kolumneja:

Kolumni: Lemmikin menettämisen suru venyttää päiviä ja tiivistää hetkiä

Kolumni: ”Ikävä on rakkautta, joka ei enää tiedä minne mennä”