Kristinuskoon ja islaminuskoon mahtuu erilaisia painotuksia ja myös tavallista kansanuskoa. Jälkimmäisestä löytyy yhteisiä arvoja.

Kd:n puheenjohtajalta, ministeri Sari Essayahilta kysyttiin Helsingin Sanomissa taannoin, kokeeko hän nykyhallituksessa hylänneensä Jeesuksen opetukset. Essayahin mukaan, mitä Jeesukseen tulee, olennaista on jumalasuhde. Tämä hämmästytti luterilaisissa piireissä, joissa painotetaan lähimmäisenrakkautta ja diakoniaa. Kyse oli kuitenkin helluntailaisesta painotuksesta, jonka ytimessä on henkilökohtainen suhde Jumalaan, toki lähimmäisen rakkautta unohtamatta.

Sdp:n varapuheenjohtaja Nasima Razmyar puolestaan nousi uutisiin, kun perussuomalainen kansanedustaja piti pahana sitä mahdollisuutta, että tulevien vaalien myötä ministeriksi nousisi afganistanilaistaustainen muslimi. Taustalla lienee ajatus, että muslimiministeri ajaisi asioita, jotka eivät sovi suomalaiseen kulttuuriin.

Muslimitaustaisen ihmisen uskonnollisuutta katsotaan helposti sen valossa, mitä Koraanissa kirjoitetaan. Silloin ei muisteta, että suomalainen kristitty usein toteaa uskovansa ”toisin kuin kirkko opettaa”. Kirkon tutkimuksen tuoreesta tutkimuksesta ilmenee, että uskonto ei ylipäätään välttämättä ole keskeinen identiteettiä määräävä tekijä Suomeen muuttaneelle vieraskieliselle.

Harva perehtyy omaan uskontoonsa syvällisesti.

HARVA PEREHTYY omaan uskontoonsa syvällisesti. Mielessä saattaa olla vaatimusten rima, jonka taso riippuu siitä, mihin oman uskonnon suuntaukseen lukeutuu. Sitten on se tavallisen ihmisen rima, joka roikkuu huomattavasti matalammalla.

On siis tavallisia kristittyjä, jotka eivät käy kirkossa, mutta kunnioittavat Pyhän olemassaoloa ja koittavat elää oikein ja asiallisesti. Samoin voidaan puhua tavallisista muslimeista, jotka Razmyarin tapaan eivät paastoa ramadanina ja viettävät myös suomalaisia juhlia kuten joulua. He eivät rukoile viisi kertaa päivässä mutta parhaansa mukaan he kunnioittavat Pyhän olemassaoloa ja koittavat elää oikein ja asiallisesti.

Pyhän olemassaolon kunnioittaminen ja asiallisesti eläminen ovat arvoja, joille voi rakentaa niin ihmisten välistä yhdessäeloa kuin yhteiskunnallisten asioiden hoitamista. Uskonnollinen kiihko on sitten eri asia, edistipä se mitä uskontoa tahansa.

Lue myös:

Vieraskieliset Suomessa arvostavat kirkon työtä, mutta eivät halua sen jäseniksi