Vuoden 1960 jälkeen pitkälle 1980-luvulle asti kaikki Unkarin luterilaisen kirkon piispat olivat Unkarin valtion turvallisuuspalvelun Állambiztonságin agentteja, jotka välittivät kommunistihallinnolle tietoja mielialoista kirkossa, työkavereistaan ja ulkomaisista vieraista, myös suomalaisista piispoista.
Näin kertoi Kotimaan toimittaja Jussi Rytkönen Aholansaaren teologiapäivät avanneessa esitelmässään tiistaina 18.8. Nilsiässä.
Rytkönen on tehnyt muutaman vuoden ajan työnsä ohessa Helsingin yliopistossa käytännöllisen teologian alaan kuuluvaa väitöstutkimusta, jonka aiheena on Suomen ja Unkarin luterilaisten kirkkojen piispojen vuorovaikutus kylmän sodan aikana. Tutkimus keskittyy erityisesti siihen, miten Unkarin valtiolliset toimijat Turvallisuuspalvelu Állambiztonság ja Kirkollisasiain virasto ÁEH ohjailivat kirkkojen yhteistoimintaa ja vaikuttivat siihen.
”Tavallaan käynnissä oli kahden pelastusopin, kommunismin ja kristinuskon, välinen kädenvääntö.”
Sosialistisessa Unkarin tasavallassa oli vuosina 1948–1990 voimassa marxilainen yksipuoluejärjestelmä ja maa oli Neuvostoliiton miehittämä. Kansalaisia valvottiin monin tavoin niin töissä, harrastuksissa kuin kirkoissakin. Ihmisoikeuksia ei ollut tai ne olivat hyvin rajoitettuja.
– Kirkkojen kannalta tilanne oli hyvin traaginen. Kirkko koettiin suurimmaksi vastustajaksi kommunistiselle aatteelle. Tavallaan käynnissä oli kahden pelastusopin, kommunismin ja kristinuskon, välinen kädenvääntö. Agenteiksi suostuneilla piispoilla ei oikein ollut vaihtoehtoa, Rytkönen sanoo.
Vuonna 1956 Unkarissa nähtiin kansannousu, mutta neuvostopanssarit jyräsivät sen alleen kahden viikon kuluttua. Kansannousun jälkeen Unkari liberalisoitui Rytkösen mukaan hieman uuden kommunistisen puolueen johtajan János Kádárin johdolla. Jos henkilö ei aktiivisesti vastustanut järjestelmää, hänet jätettiin rauhaan. Elintaso nousi ja yhteiskunta pysyi rauhallisena.
– Käytännössä Kádár oli kuitenkin täysin Moskovan marionetti, Rytkönen sanoo.
VIRALLISENA TAVOITTEENA sosialistisessa Unkarissa oli yhteiskunta, jossa ei ole uskontoja eikä kirkkoja. Aktiivinen seurakuntalaisuus ei ollut suotavaa varsinkaan politiikassa eteenpäin pyrkiville tai opettajille, vaikka jumalanpalveluksia ja hautaan siunaamisia toimitettiin, lapsia kastettiin ja avioliittoja siunattiin.
Lapsi- ja nuorisotyötäkin kirkko teki, mutta siitä valtio ei Rytkösen mukaan varsinkaan tykännyt. Diktatuurivaltio haluaa aina kasvatuksen monopolin, johon eivät sovi toisen maailman äänet.
Unkarin kirkoissa tehtiin näkyvää vastarintaa kommunismille 1960-luvulle asti. Siitä eteenpäin ne kuitenkin olivat kuuliaisia valtiolle. Esimerkiksi suomalaisesta herännäisyydestä ja lestadiolaisuudesta vaikutteita saaneita herätysliikepappeja alettiin karsastaa. Suomalaisten rakastama ”körttipiispa” Zoltán Túróczy ja Luterilaisen Maailmanliiton varapuheenjohtajana vuosien ajan toiminut piispa Lajos Ordass syrjäytettiin täysin.
Valtio päätti, keitä piispoiksi ei valita. Piispat vahtivat, että papisto ja seurakuntalaiset pysyivät teologisesti ja poliittisesti valtion näkökulmasta riittävän ”oikeassa opissa”. Rytkönen huomautti myös, että Unkarin kirkon edustajat Luterilaisessa Maailmanliitossa, Kirkkojen Maailmanneuvostossa ja Euroopan kirkkojen konferenssissa edustivat yleensä myös Unkarin turvallisuuspalvelua.
”Ei ole ihme, että monet tuon ajan unkarilaiset piispat ja muut kirkonmiehet vanhentuivat nopeasti ja olivat ketjupolttajia.”
1970-luvulla Unkarin kirkot sopeutuivat täysin. Rippikoulut hävisivät marginaaliin ja uskonnonopetus kouluissa hiipui. Vuosina 1958–1987 piispana toiminut älykäs ja johtajana pelätty Zoltán Káldy alkoi korostaa palvelevaa, diakonista kirkkoa, mikä sopi valtiolle. Kirkko sai hoitaa sairaat, vammaiset ja vanhukset.
Káldy vakuutti ulkomaisille kirkonjohtajille, että kirkko on löytänyt Unkarissa paikkansa sosialismissa ja yhteistyö valtion ja kirkon välillä on hyvää. Samaan aikaan kun Unkarissa suoritettiin keväällä 1961 viimeinen suuri, salainen katolisten pappien pidätysaalto ja aktiivisia maallikoitakin vastaan hyökättiin, Káldy kertoi suomalaiselle medialle, että kaikki on hyvin.
– Piispoille on varmasti ollut hirveän raskasta kertoa eri totuuksia eri suuntaan. Ei ole ihme, että monet tuon ajan unkarilaiset piispat ja muut kirkonmiehet vanhentuivat nopeasti ja olivat ketjupolttajia. Oikeastihan valtiolla oli niskalenkki kirkoista ja sillä painimatolla valtio vei ja kirkot vikisivät. Kirkkoja painostettiin ja kontrolloitiin koko ajan, mutta sitä ei sopinut ulkomaalaisille kertoa, Rytkönen sanoo.
Suomalaiset ymmärsivät Rytkösen mukaan kyllä Unkarin todellisuutta, mutta eivät todennäköisesti ongelmien syvyyttä ja sitä kuinka laajaa ja totista piispojen valtiolle suorittama tietojen välitys oli.
SUOMEN KIRKKO oli Unkarin luterilaiselle kirkolle tärkeä ikkuna länteen. Arkkipiispa Martti Simojoelle Unkari oli myös rakas heimoveljien maa. Ainutlaatuisesta piispojen vierailuohjelmasta Suomen ja Unkarin välillä sovittiin arkkipiispa Simojoen Unkarin vierailulla 1965. Sen jälkeen vierailuja tehtiin 2–3 vuoden välein.
Suomalaisten vierailuohjelma Unkarissa noudatti aina samaa kaavaa: Piispat kävivät keskusteluja Káldyn sekä Teologisen Akatemian professorien kanssa, tekivät seurakuntavierailuja, tutustuivat diakonisiin laitoksiin ja saarnasivat sekä tapasivat sisäministeriön alaisen Kirkollisasiain viraston ÁEH:n edustajia.
Tietyt seurakunnat ja oppositiopappien tapaamiset jätettiin vierailuista aina pois.
– Martti Simojoki kävi kuitenkin omin luvin tapaamassa syrjäytettyä Ordassia ja kehotti muita piispoja myöhemmin tekemään samoin. Kukaan ei kuitenkaan noudattanut Simojoen tahtoa, Rytkönen kertoo.
Kylmän sodan vuosina Unkarissa vierailivat myös piispat Eero Lehtinen, Aare Lauha, Osmo Alaja, Erkki Kansanaho, Aimo T. Nikolainen, John Vikström, Paavon Kortekangas, Mikko Juva ja Kalevi Toiviainen.
”En pidä mahdottomana, että Unkarin piispoille kehittyi Tukholma-syndrooma.”
Rytkösen mukaan kaikkien Unkarin kirkkojen todellinen johtaja oli kylmän sodan ajan ÁEH:n johtaja, valtiosihteerinä vuodet 1971–1989 toiminut Imre Miklós, joka oli taustaltaan raitiovaunun rahastaja ja sittemmin peruskoulunopettaja. Virasto valvoi ja ohjasi kirkkoja tarkasti kaikessa.
– En pidä mahdottomana, että Unkarin piispoille kehittyi Tukholma-syndrooma. He alkoivat jotenkin ymmärtää valvojiaan, Rytkönen sanoo.
UNKARIN LUTERILAISESTA kirkosta on paljastunut kaikkiaan 60 pappia ja piispaa, jotka ovat tehneet kylmän sodan aikana yhteistyötä valtion turvallisuuspalvelun kanssa.
– Kyllähän meilläkin ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia on kertonut tekevänsä Supon kanssa yhteistyötä Venäjään liittyen. Onko hän nyt sitten Suomen valtion agentti, kysyi Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori Vesa Hirvonen yleisöstä.
– Erittäin hyvä huomio. Se, että joku tekee valtion kanssa yhteistyötä, ei vielä kerro mitään yhteistyön sisällöstä, Rytkönen vastasi.
Hänen mukaansa on mahdollista, että osa Unkarin kirkon pappisagenteista on antanut vain pakotettuna latteita ja merkityksettömiä lausuntoja, osa taas on halunnut edetä urallaan antamalla tiedustelijana parastaan ja joku on voinut olla oikeasti aatteellisesti punainen.
”Henkilökohtaisesti en tunnista piispojamme noista unkarilaisten luonnehdinnoista.”
Rytkönen nosti esiin myös lähdekritiikin vaikeuden. On vaikeaa tietää, mitä lähde todella kertoi viranomaisille, olivatko tulkinnat esimerkiksi suomalaisista oikeita ja tulkitsiko raportin kirjaaja informantin ajatukset ja tarkoitukset oikein.
Rytkönen kertoi, että unkarilaisissa arkistoraporteissa suomalaiset piispat oli jaettu hyviin ja pahoihin sen perusteella, mitä heidän oletettiin ajattelevan Neuvostoliitosta ja kommunismista.
– Henkilökohtaisesti en tunnista piispojamme noista unkarilaisten luonnehdinnoista. Tästä aiheesta saatte lukea lisää sitten, kun väitöskirjani ilmestyy.
Aholansaaren teologiapäivät jatkuvat 20.8. saakka. Luvassa on vielä esitelmiä muun muassa IKL-pappien ajattelusta, jumalakuvakeskustelusta, Suomen kirkon etiikasta 1900-luvulla ja Kuningas Daavidin monista kasvoista.
Lue myös:
Kirja: Unkarin luisu kohti tuntematonta – läntinen liberaali demokratia on siellä uutta ja vierasta
Ilmoita asiavirheestä