”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet.” Tämä on kuva uskosta. Päätös lähteä kotia kohti riittää. Usko ei ole tarkoitettu vain jollain tapaa jo valmiille, uskonasioissa jo edistyneemmille. Äitini olisi tuon ehkä sanonut omalla Karjalan murteellaan: ”Eihä se usko oo vaa niille erräämmille!”
”Hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” Katoaminen on nykypäivänä monellakin tavalla ajankohtainen tuntemus. Minusta tuntuu ja ehkä sinustakin, kuin koko vanha maailma olisi kadonnut, kaikki se, mihin on tottunut. kaikki mihin on luottanut, mihin on uskonut, mitä on toivonut.

Onko kaiken entisen ja tutun katoamisella tekemistä uskomme kanssa? Kyllä on. Tuntemus kaiken järjestyksen ja järjen katoamisesta kuuluu uskon kuvaan Jumalasta maailman Luojana ja ylläpitäjänä.
Pelastusta emme voi omistaa järkeilemällä. Usko on luottamusta siihen, että minunkin kohdallani Jeesuksen Kristuksen sovitustyö on totta.
Uskoon kuuluu kuitenkin myös järkeily. Uskossa emme ole tekemisissä vain oman tai toisen sielun pelastumisen kysymyksessä. Perinteisesti on ajateltu, että maailma on viime kädessä Jumalan ikuisessa hallinnassa.
Sen takia on tuskallista nähdä vääryyden ja tuhon valta. Aika suuria ja huolestuttavia näkymiä!

Mitä katoaminen ja löytyminen sitten ovat elämässämme ja uskossamme, päämme ja sydämemme sisällä?
Tuhlaajapoikakertomuksen vanhempi, kotiin jäänyt veli lienee veljeksistä meille tutumpi. Hän elää elämäänsä totuttujen tapojen mukaan, niin sanotusti isän kodissa. Eikä tätä vanhempaa veljeä tarvitse moittia.

Nykyään tosin voisi puhua siitä, että joillekin tämä tuttu ja oma paikka on puolitotuuksien ja valheiden rajaama kupla, samanmielisten ryhmä, jossa ei ole enää väliä sillä, mikä oikeasti olisi asioiden tila. Kunhan uskomme, että olemme oikeassa. Aika rankasti sanottu.
En sano tätä joistakin toisista ihmisistä. En ole toisten ulkopuolella enkä yläpuolella. Samassa veneessä ollaan. Joskus tosin liiankin kärkevinä omissa kuplissamme.
Kuplassaan vanhempi velikin eli. Oli vaikea ottaa vastaan uutta ja yllättävää.
Muistan Pohjois-Karjalasta ihmisen, joka kuunteli uskovien ihmisten melko kiivasta keskustelua siitä, mikä olisi oikein. Hän osasi jopa ottaa surullisen ilmeen sanoessaan:” No voi voi, kun minulla ei ole tuota oikeassa olemisen armolahjaa.” Eikä oikeassa oleminen varsinaisesti armolahja taida ollakaan.
Tänään on kysyttävä hiukan oikeita mielipiteitä syvemmin: mitä tekemistä Jumalalla ja Jumalan Sanalla on meidän elämämme ja meidän nykyisen maailmantilamme kanssa? Yhden avaimen kuulimme jo ensimmäisessä lukukappaleessa.
Yksinkertaiselta kuulostaa tuo profeetta Hoosean neuvo: ” Herra on kaikkivaltias Jumala…! Käänny siis Jumalasi puoleen, ole uskollinen ja noudata oikeutta ja pane aina toivosi Jumalaan.” (Hoos. 12:6-7).

Pane aina toivosi Jumalaan! Pieni sana on tuo ”aina”. Ja tärkeä. Jokainen on tuntenut varmaan nahoissaan, että toivo on joskus paremmassa jamassa ja joskus taas ei. Sanalla Jumala tarkoitetaan kuitenkin jotain sellaista, joka pysyy. Meidän mielialoistamme riippumatta.
Yhteys Jumalaan ei tunnu aina itsestään selvältä ja aina olemassa olevalta. Jumalan poissa olo tai kaukana oleminen on usein tutumpaa kuin hänen läsnäolonsa kokeminen. Jumala kuitenkin on, aina. Kun sanotaan ”yhteys Jumalaan”, puhutaan samalla jostain, joka tämän yhteyden pyrkii rikkomaan. Puhutaan siis synnistä.
Tänään on hyvä huomata, että synti on jotain sellaista, joka erottaa meidät Jumalasta. Synti ei ole sitä, mitä arvelemme naapurin tekevän. Synti rikkoo yhteyteni Jumalaan. Siksi profeetan kehotus on tärkeä. Pane aina toivosi Jumalaan – synniksi kokemiesi asioiden keskelläkin ja jälkeenkin.
Kun yhteys Jumalaan on meidän puoleltamme poikki, on poikki myös perusta. Peitämme omiin hyviin tai huonoihin tekoihin käpertymällä yhteyden armon aurinkoon, Jumalaan. Vedämme synnin pilvet silmiemme eteen emmekä ymmärrä ottaa vastaan evankeliumin hyvää sanomaa.
Kun emme uskalla ottaa vastaan armoa omalle kohdallemme, emme pysty olemaan armollisia ja rakastavia myöskään toinen toistamme kohtaan. Elämämme muuttuu oikeassa olemiseksi ja kadotamme ihmisen näköpiiristämme, sekä itsemme että toinen toisemme.

Jeesuksen vertauksessa nuoremman veljen paluu avaa vanhemmalle veljelle kokonaan uuden ja yllättävän todellisuuden. Uuden elämän alkua on näköjään syytä juhlia!
Vanhempi veli on kuva hyvästä ihmisestä, jonka läheisyyteen osuu armon aurinko. Tämä on yksi niitä kohtia, joissa Raamatun lukija hämmentyy.
Työntekijä on palkkansa ansainnut. Palkkaa ei häneltä oteta pois. Näin Paavali opetti. Raamattu ei kuitenkaan kuvaile ihmisen päättelyä vaan Jumalan pelastussuunnitelmaa. Ilman ansaittua palkkaa tilanne on toinen kuin palkkansa ansainneen mielestä – ja palkkansa ansainneen mielestä myös epäoikeudenmukainen.
Yllättävällä tavalla Paavali tämän myös Rooman seurakunnalle osoittamaan kirjeessä sanoittaa. Jolla on palkka on eri tilanteessa kuin hän jolla ei ole palkkaa. Hän, palkaton, uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi.” (Room. 4:5) Onhan siinä nielemistä! Onhan siinä suurta iloa!
Miten nyt sitten elää, kun kaikki tuttu tuntuu kadonneen? Nyt on hyvä laittaa jalat maahan ja todeta, että julkisuus väristää kuvaamme sekä maailmasta, ihmisestä että uskosta. Julkisuuteen pääsevät vain kummallisuudet ja poikkeamat. Kuva todellisuudesta vääristyy.
Muistan Vantaalta esimieheni kirkkoherra Juhani Kopposelan neuvon. Olin tuolloin nuoriso- ja rippikoulupappi, viikonloput ja koulujen loma-ajat leireille, arki-illat nuorten ryhmissä ja päiväsaikaan koulupappina mukana oppilashuollossa. Ja sitten osoitettiin tehtäväksi mennä aikuisten tai eläkeläisten piiriin papin vierailulle. Hiukan hädissäni kysyin esimieheltä että mitäs minä nyt siellä osaan sanoa kun olen touhunnut vain nuorten kanssa. Kirkkoherra vastasi: ”No sano, että katekismus on edelleen voimassa.” Hyvä neuvo!

Olivatpa kohut tai muotiajatukset mitä tahansa niin kukaan ei tule minulta eikä sinulta riistämään uskoa Jumalaan. Usko ei ole ihmisten varassa. Eivät julkiset kiistat tai tiukat mielipiteet muuta Raamattua. Saahan sitä nyt keskustela ja tutkia. Raamattu kuitenkin on sellainen kuin on, ja se riittää. Usko on Jumalan lahja. Meidän tehtävämme on vain panna toivomme Jumalaan. Ja iloita siitä, niin kuin kadonneen löytämisestä iloitaan. Jeesuksen Kristuksen sovitustyötä ja hänen ansaitsemaan armoa ei kukaan ”vanhempi veli” voi toiselta riistää.
Maailma ei ole helppo paikka. Tuhlaajapojan kertomus on hyvä saada päämme sisään ja sydämeemme. Sisimmässämme ovat sekä vanhempi että nuorempi veli. Molemmat ovat Jumalan asialla. Nuorempi veli ei järkytä vakiintunutta uskoa vaan nostaa esiin uskon kärjen. Jumala on armollinen.
Jumalalle kukaan ei ole kateissa. Jumala odottaa ja ottaa vastaan. Jumala on armollinen – niin Sinulle kuin minullekin.