Juon kahvia ja katselen pölyisestä ikkunasta kesän hiipimistä pihalleni. Jotenkin vain ajatukset pyörivät edesmenneessä koirassani Ticossa – tai oikeammin siinä, miten lyhyt tämä vaellus onkaan.

Päätän kävellä Ticon äidin Freen kanssa hetken ulkona. Lähdemme pitkää eteistä eteenpäin, ja samassa Ticon pallo lähtee vierimään kylppärin oven luota. Se vierii aika kovaa ja osuu ulko-oveen. Free katsoo minuun ja minä häneen.

Täällä on tasaiset parkettilattiat. En tajua, miten pallo voi lähteä liikkeelle itsekseen. Jos mietin liikaa, mennään kummitusjuttuihin. Ehkä Tico lähetti terveiset. Tai yläkerrassa on hyvin humoristinen tyyppi. Jumala.

”On lohdullista huomata, että koirat lukevat ihmistä paremmin kuin ihminen itseään.”

Istumme Freen kanssa kirkolla, Ticon leikkikentällä vanhan pappilan puutarhassa. Aurinko myhäilee taivaalla.

Viikot ovat kuluneet oudosti, sekä nopeasti että hitaasti, kuin aika olisi menettänyt yhden ulottuvuuden. Ticon kuolemasta on vähän aikaa, mutta samalla tuntuu kuin siitä olisi jo kokonainen vuodenaika. Ehkä suru venyttää päiviä ja tiivistää hetkiä.

Talon hiljaisuus tuntui aluksi ihan fyysisesti. Se ei ollut vain äänten puuttumista, vaan rytmin katoamista – poissa olivat tassujen naputus, huokaukset, se tapa, jolla koira täyttää tilan olematta tiellä. Kun Free tuli, hiljaisuus ei kadonnut, mutta se muuttui. Ticon äiti kantaa mukanaan jotakin samaa lempeää viisautta. Se ei korvaa Ticoa, mutta tekee surusta pehmeämpää.

On lohdullista huomata, että koirat lukevat ihmistä paremmin kuin ihminen itseään. Ne eivät kysy eivätkä vaadi selityksiä. Ne vain tulevat viereen, laskevat pään polvelle ja siinä on kaikki. Suru ei katoa, mutta se asettuu.

Tänään Free lähtee omaan kotiinsa. Sitäkin ikävöin jo. Tilalle tulee Misty, samaa sukupuuta oleva lempeä tyttöhauva.

Koirien nimet ovat välillä sekaisin päässäni: Free on usein Tico ja päinvastoin, ja nyt vielä Misty. Kävellään hiljaa kotiin päin. Puhelin rämähtää – Misty odottaa jo.

On kulunut pari viikkoa Mistyn saapumisesta. Päivät alkavat saada rakennetta. Aamukahvi ei ole enää pelkkä toimenpide, vaan pieni rituaali, jossa Misty odottaa omia osuuksiaan. Ulkona alkukesä tekee työtään hitaasti mutta varmasti: maa tuoksuu märältä ja metsäpoluissa on hiljainen lupaus, että elämä jatkuu.

Kirjoittaminenkin on alkanut palata elämääni pieninä, varovaisina virtoina. Ehkä siksi, että koirat pitävät kiinni arjessa ja muistuttavat liikkeestä. Jokainen päivä tarjoaa jotakin pientä ja merkityksellistä: tapa, jolla Free kääntää päätään kuunnellessaan, tai Mistyn hypähdys, kun se innostuu.

”Koirien lähellä huomaa, miten paljon kärsimystä syntyy siitä, että mieli yrittää tehdä elämästä hallittavaa.”

Surussa on kummallinen kaksijakoisuus: se tekee hauraaksi, mutta avaa herkkyyttä. Ehkä juuri nyt saan antaa itselleni luvan olla keskeneräinen – kirjoittaa ilman pakkoa ja antaa koirien rytmin johdattaa.

Tico kulkee mukana joka tapauksessa. Ei enää fyysisenä läsnäolona, vaan tapana katsoa maailmaa. Ehkä juuri se on koiran lahja: se opettaa elämään niin, että jokainen hetki on arvokas, mutta mikään ei ole pysyvää. Free ja Misty jatkavat samaa tarinaa omilla sävyillään – ja minä omillani.

Olen alkanut ymmärtää, että suru ei ole pelkkä kuoppa, josta pitäisi kiivetä pois, vaan eräänlainen uusi huone talossa. Sinne joutuu vahingossa, ovet paukkuvat kiinni, ja aluksi tekee mieli rikkoa koko rakennus.

Mutta vähitellen huomaa, että huoneessa voi myös hengittää. Sinne voi viedä tuolin, sinne voi viedä kahvikupin. Ja joskus siellä voi jopa hymyillä – ei siksi, että menetys olisi pienentynyt, vaan siksi, että rakkaus ei lakkaa olemasta totta, vaikka muoto vaihtuu.

Koirat eivät elä ajassa samalla tavalla kuin me. Ne eivät rakenna tulevasta pilvilinnoja eivätkä kanna mennyttä selässään kuin kivireppua. Niille haju, askel, ääni ja katse ovat tässä ja nyt. Niiden lähellä huomaa, miten paljon kärsimystä syntyy siitä, että mieli yrittää tehdä elämästä hallittavaa. Free ja Misty vain ehdottavat hiljaa: katsotaan ensin tätä pihaa, tätä polkua, tätä valoa.

Suru ei vie pois rakkautta, se vain järjestää sen uudelleen. Ja koirat näyttävät, miten se tehdään: pala kerrallaan, arjen rutiineissa ja pienissä aisteihin jäävissä hetkissä. Näin mennyt saa kulkea mukana varastamatta nykyhetkeä.

Kolumni on julkaistu Askel-lehdessä 6/2026.

Lue myös:

Kolumni: ”Ikävä on rakkautta, joka ei enää tiedä minne mennä”

Ilmoita asiavirheestä