Kirkollisessa keskustelussa on viime aikoina korostettu ykseyden säilyttämistä lähes kaiken muun edelle. Professori Miikka Ruokanen on vedonnut inklusiivisuuteen ja siihen, että erilaiset näkemykset mahtuisivat saman katon alle.

Tämä on vakava puheenvuoro, mutta siitä puuttuu juuri se terävin kärki: käytännön todellisuus kompromissien hinnasta.

Ruokanen puhuu nimittäin kokemuksesta, joka on kaikkea muuta kuin teoreettista. Hän on työskennellyt Nanjingin teologisessa seminaarissa Kiinassa – valtiollisen valvonnan alla toimivassa kirkossa. Siellä kristillinen toiminta on mahdollista vain jatkuvien myönnytysten hinnalla. Siellä opitaan nopeasti, missä joustetaan ja missä ei. Siellä kompromissi ei ole kaunis idea, vaan arkinen selviytymisstrategia.

Juuri siksi hänen kehotuksensa suomalaiselle kirkolle säilyttää yhteys ja joustaa rakenteiden sisällä ansaitsee tarkemman katsauksen. Kun hän puhuu ykseydestä, hän puhuu ympäristöstä, jossa valtion asettamat rajat määrittävät, mitä saa julistaa ja mitä ei.

Kiinassa ns. kolmen itsen kirkko julistaa olevansa yhteydessä myös rekisteröimättömiin kotiseurakuntiin. Osa kotiseurakuntaliikkeestä näkee asian kuitenkin toisin: juuri ne kompromissit, joita valtiollinen järjestelmä vaatii, tekevät aidon yhteyden mahdottomaksi. He kysyvät suoraan: voiko yhteys olla todellinen, jos Kristuksen herruus joudutaan alistamaan maallisen vallan edelle? Onko kyseessä silloin enää sama evankeliumi?

Tämä ei ole kaukainen kiinalainen kuriositeetti. Se on peili suomalaiselle keskustelulle.

Myös meillä kyse ei ole siitä, etteikö kompromisseja joutuisi tekemään. Kysymys on siitä, missä raja vedetään – ja kenen kustannuksella. Kun jotkut vaativat herätysliikkeitä pysymään sisällä ja joustamaan, heiltä itseltään jää usein huomaamatta, että hekin tekevät omia kompromissejaan. He vain kutsuvat niitä ”inklusiivisuudeksi” tai ”dialogiksi”.

Rehellisyys vaatii tunnustamaan: tämä keskustelu ei koske vain yhtä osapuolta. Se koskee meitä kaikkia. Myös niitä, jotka kehottelevat muita tekemään myönnytyksiä rakenteiden nimissä. Kompromissin raja ei ole vain toisten ongelma. Se on yhteinen – ja se on jo nyt näkyvissä.

Jos raja siirretään liian kauas, ei enää ole mitään, minkä puolesta kannattaa pysyä yhdessä. Silloinkin kun rakenteet pysyvät, ykseys on enää vain nimi paperilla.