Luonto auttaa ihmisiä saamaan yhteyden omaan itseensä. Kävimme väitöskirjatutkija Joha Järekarin kanssa kävelyllä Turun Ruissalossa ja puhuimme luontokokemusten syvistä pohjavirtauksista. – Yksi nuori samastui keskellä metsää olevaan siirtolohkareeseen, koska se tuntui olevan vähän väärässä paikassa niin kuin hän itsekin, Järekari kertoo.

Ääni ui tajuntaan vaivihkaa: hiekkaista rantaa vasten liukuvien aaltojen kohina. Kävelemme maantieteilijä, väitöskirjatutkija Joha Järekarin kanssa Kolkanniemessä Turun Ruissalossa ja puhumme luonnon hyvinvointivaikutuksista.

Meren kohina rauhoittaa, vaikka en erityisesti kuuntele sitä. Mieli rentoutuu. Mutta meren ääreltä voi löytää muutakin. Esimerkiksi pysyvyyttä ja jatkuvuutta, jotain itseä suurempaa. Tällaiset kokemukset voivat vahvistaa tunnetta elämän merkityksestä tai vaikkapa siitä, että saan olla sellainen kuin olen.

Stressin lievittymistä ja muuta luonnosta saatavaa välitöntä mielihyvää kutsutaan hedoniaksi, ja identiteetin tasolle ulottuvaa hyvää puolestaan eudaimoniseksi hyvinvoinniksi. Hedonia on ikään kuin meren pinta-aaltoja, ja eudaimonia syvällä kulkevien suurten merivirtojen liikettä.

Järekari on tutkinut väitöskirjassaan jälkimmäistä, tarkalleen ottaen sitä, kuinka luonto tukee ihmisen eudaimonista hyvinvointia.

Kirjoittamalla kiinni pinnanalaiseen

Kuutisentoista vuotta sitten Järekari haastatteli ihmisiä luonnon hyvinvointivaikutuksista graduaan varten. Hän huomasi, että kaikkein syvimmistä, todella merkityksellisistä luontokokemuksista ihmiset eivät puhuneet. Vastassa oli näkymätön muuri.

Järekari kiinnostui. Hän halusi jatkaa tutkimista, mutta kunnioittaa ihmisten rajoja. Päästäkseen kiinni luontokokemusten syviin pohjavirtoihin Järekare tarvitsi käsitteitä.

Eudaimoninen hyvinvointi löytyi väitöskirjaa valmistellessa ja antoi työkalun kokemusten erittelyyn. Se ohjasi kysymään, miten luonto vaikuttaa ihmisen itsehyväksyntään, autonomiaan, henkilökohtaiseen kasvuun, elämän merkityksellisyyteen, elämänhallintaan ja sosiaalisiin suhteisiin. Autonomia tarkoittaa ihmisen itsenäisyyttä esimerkiksi omien elämänvalintojen suhteen.

– Pääsin käsiksi asioihin, jotka jäivät gradussa ulottumattomiini, Järekari kertoo.

Käsitteiden lisäksi Järekari tarvitsi menetelmän, joka antaisi ihmisille tilaa puhua luontosuhteestaan omaehtoisesti. Hän oli jo nähnyt, että haastattelutilanne olisi siihen liian painostava.

Järekari päätti kehittää luovan kirjoittamisen työpajan yhdessä kahden yhteisötaiteilijan, Niina Ahon ja Satu Suvannon, kanssa. Järekari avasi taiteilijoille, mitä eudaimoninen hyvinvointi on, ja taiteilijat tekivät ehdotuksia kirjoitusharjoituksista. Tehtäviä viilattiin yhdessä. Ne eivät saaneet ohjata vastauksia liikaa, ja niiden piti olla antoisia myös osallistujille.

Työpajoissa seitsemän yli 60-vuotiasta ja 13 lukioikäistä turkulaista kirjoitti itselleen tärkeistä paikoista ja niihin liittyvistä tunteista ja merkityksistä, kuvasi lempipaikkaansa eläimen näkökulmasta ja käsitteli luontopaikkoja, joissa voi olla oma itsensä. Syntyi ranskalaisilla viivoilla tehtyjä listoja, runoja ja kertovampaa, tarinamuotoista tekstiä.

Lisäksi tietoa kerättiin karttakyselyllä, johon saattoi vastata kuka tahansa 15 vuotta täyttänyt turkulainen.

Myrskyistä selvinnyt lampi

Järekari ihastelee Kolkanniemen veistoksellisia puita. Mäntyjen oksat kaartuvat majaksi, jonka suojista voi katsella horisonttiin. Kuin olisimme meitä varten tehdyssä japanilaisessa puutarhassa.

Juuri tällaista omaa, rauhallista tilaa Järekarin tutkimukseen osallistuneet löysivät luonnosta. Siellä voi saada yhteyden itseensä, kuulla paremmin, kuka on, mitä haluaa olla ja mikä on tärkeää elämässä. Tämä vahvistaa kykyä toimia itsenäisesti ja tehdä päätöksiä.

Nuorille luonto antoi omaa tilaa paitsi henkisesti, myös fyysisesti. Heille luonnossa oleminen kirkasti erityisesti omaa suuntaa. Vanhemmat osallistujat taas kuvasivat, että omat mielipiteet kirkastuivat luonnossa.

Tunne siitä, että luonto ei tuomitse ja että luonnosta löytyy monen näköisiä olioita, auttoi osallistujia suhtautumaan itseensä suopeasti ja hyväksyvästi. He myös peilasivat luonnon elementeistä omaa itseään. Kuinka paljon tämäkin lampi on kestänyt myrskyjä ja vielä se on siinä kuten minäkin.

– Yksi nuori samastui keskellä metsää olevaan siirtolohkareeseen, koska se tuntui olevan vähän väärässä paikassa niin kuin hän itsekin, Järekari kertoo.

Pötköttelyä latvuksia tuijotellen

Männyn oksa muistuttaa ojennettua käsivartta. Järekarin tekisi mieli roikkua siinä. Valokuvaus antaa hyvän syyn napata kiinni ja heilauttaa jalat oksan ympärille.

Järekari on kotoisin Haapajärveltä, Pohjois-Pohjanmaalta. Lapsena ja nuorena hän saattoi jäädä metsään tai pellolle istuskelemaan ja pötköttelemään, ihmettelemään puiden latvuksia.

– Serkkujen kanssa juostiin polut tosi syviksi kodin vieressä olevaan metsään. Teini-ikäisenä tuli istuskeltua kavereiden kanssa nuotioilla, hän kuvailee.

Luontosuhde oli niin kiinteä, että Järekari kuvitteli kaikkien viihtyvän luonnossa samalla tavalla. Haastavamman elämäntilanteen myötä yhteys luontoon kuitenkin katkesi. Järekari teki tuolloin maisterin opintoja yliopistossa.

– Ei vain enää kiinnostanut mennä metsään, en tuntenut siinä arvoa. Ennen oli ollut automaatio, että menin metsään ja olin siellä, hän kertoo.

Vaihetta kesti muutaman vuoden. Järekari ymmärsi, että luonnon ja luonnossa olemisen voi kokea hyvin monella tavalla. Vaiheen läpi eläminen laajensi perspektiiviä, mistä on ollut hyötyä myös tutkijan työssä.

Vaikka Järekari löysi tiensä takaisin luontoon, hän ei enää oleile metsissä yhtä välittömästi kuin lapsena ja nuorena. Aikuisen temmeltämistä katsottaisiin eri tavalla kuin lasten, ja heinikossa makoilijan lahkeeseen voi tarttua punkkeja.

– Nyt oli hyvä syy roikkua puussa, kun otettiin kuvia. Oikeasti olin aivan fiiliksissä, Järekari nauraa.

Sukupolvien ketjussa

Pysähdymme tutkimaan kävelytien varrella makaavaa puun runkoa. Rungon pinnalla on kaarnakuoriaisten syömäjälkiä. Tutkimukseen osallistuneet näkivät lahopuut arvokkaina, sillä ne tarjoavat ravintoa ja elinympäristöjä vaikkapa hyönteisille ja linnuille.

Järekari vertaa jälkiä muinaiseen kirjoitukseen.

– Onhan se jonkinlaista eläytymistä toisten lajien maailmaan, että tutkii, millaisia otuksia tässä on ollut ja mitä ne ovat touhunneet, hän sanoo.

Ohikulkevat lenkkeilijät moikkaavat meitä. Luonnossa tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan. Tästäkin osallistujat kirjoittivat. He kokivat, että oman itsen lisäksi luonnossa sai aidomman yhteyden myös toisiin ihmisiin ja toisiin lajeihin.

Nuorten oli helppo olla luonnossa kavereiden kanssa, eikä yksin oleminen tuntunut yksinäiseltä. Yli 60-vuotiaat nauttivat luonnossa olemisesta lastenlasten kanssa. Luonnossa playstationit ja netflixit eivät häiritse yhteyttä. Omilta vanhemmilta opittujen luontoasioiden opettaminen jälkikasvulle antoi tunteen jatkuvuudesta, oman elämän merkityksellisyydestä.

Myös yksi nuorista kirjoitti itsensä sukupolvien ketjuun. Hän tunsi kuolleen vaarinsa läsnäolon mökillä, ja nyt oli hänen vuoronsa pitää huolta vaarin mökistä.

Nuorten luontokokemuksiin mahtui myös leikkisyyttä. Luonnossa saa olla vielä lapsi ja ilmaista tunteita, riehua ja huutaa. Vanhemmat tunsivat itsensä tärkeäksi, kun saivat tehdä luonnossa omia juttuja, esimerkiksi hoitaa puutarhaa, marjastaa tai puhdistaa linnunpönttöjä.

– Sekin vaikuttaa myönteisesti ihmisen identiteettiin, Järekari sanoo.

Omaehtoinen puuhailu vahvistaa tunnetta omasta toimijuudesta ja elämänhallinnasta.

Järekari itse löytää luonnosta aiheita käsitöihin.

– Tuossakin on valmis ryijy, hän sanoo ja osoittaa polun vieressä olevan kallion kylkeä.

Sammallaikut voisi tuftata, ja kallion rakoihin juurensa työntäneet kallioimarteet solmeilla rautalangan ympärille.

Suuri oppikirja

Luonnossa liikkuessaan Joha Järekari katselee usein rantakallioiden uurteita ja jääkauden jälkiä, tutkii kivien pintaan ja muotoihin tallentuneita tarinoita ja pohtii, mitä paikassa on aikojen kuluessa tapahtunut.

”Yksi osallistuja kertoi suuren puun kurottuneen ylleen ja lohduttaneen surun hetkellä.”

Luonnossa viriäviä kokemuksia yhteydestä johonkin itseä suurempaan Järekari tulkitsee hengellisinä kokemuksina. Osa vanhemmista tutkimukseen osallistuneista puhui hengellisyydestä suoraankin.

– Luonto oli kirkko tai suuri oppikirja, jota on helpompi ymmärtää kuin pyhiä kirjoituksia. Yksi osallistuja kertoi suuren puun kurottuneen ylleen ja lohduttaneen surun hetkellä, Järekari kertoo.

Turkulaisille vastaajille meri oli tärkeä. Siihen liittyy ikiaikaisuutta. Merta katsellessa ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti, kulkemaan tästä hetkestä toisiin aikoihin ja paikkoihin.

Pysyvyyttä muutoksen keskelle

Palaamme Kolkanniemestä lahden puolelle. Kohina muuttuu loiskeeksi, kuin meri kääntäisi hiukan kasvojaan. Järekari kertoo, että meri, vanhat puut, kivet ja rantakalliot tuovat ihmisille pysyvyyttä maailmassa, joka muuttuu hirveää vauhtia.

Tutkimuksessa pysyvyyden ja muutoksen välinen jännite näkyi selkeästi. Ihmisillä oli paljon tietoa ympäristökriiseistä. Yli 60-vuotiaat olivat ehtineet myös itse nähdä ympäristön ja itselleen tärkeiden paikkojen muuttuvan. Muutos herätti heissä surua.

Huoli oli yhteinen eri-ikäisillä. Eroja oli siinä, miten osallistujat hahmottivat oman roolinsa suhteessa ympäristöongelmiin. Vanhempien teksteissä muut ihmiset tekivät hallaa luonnolle. Nuoret sen sijaan eivät tehneet pesäeroa itsensä ja luontoa tuhoavien välille, vaan näkivät olevansa osa ongelmaa. Se saattoi aiheuttaa häpeää.

Tunnistaako Järekari itse jännitettä pysyvyyden ja muutoksen välillä? Tutkijan silmät kostuvat. Kyllä tunnistaa.

Hän kertoo kansainvälisistä konferensseista, joissa ilmastotutkijat esittelevät tutkimustuloksiaan. Järekaria ovat järkyttäneet erityisesti graafit.

– Ne ovat niin konkreettisia. Vuosiluvut rullaavat alla, lämpötila nousee, ja tutkijat kertovat mitä muutoksista seuraa.

Vesistöissä, joissa vesi ei virtaa, ei voi sinilevän vuoksi enää uida. Kaupunkeihin syntyy lämpösaarekkeita, jos puita ei säästetä. Hellekausina ulkona liikkuminen on liian tukalaa. Kööpenhaminassa Järekari käveli konferenssipaikkaan puistoreittejä pitkin, koska muualla oli liian kuuma. Haapajärven keskustan uimarannalla oli sinilevää vielä lokakuussakin.

– Ja siinä on kuitenkin joki, Järekari puuskahtaa.

Lahopuu on pysähtymisen paikka kaupungissakin

Maaliskuinen päivä on viileä. Kävelyn päätteeksi lämmittelemme autossa ja hörpimme minttuteetä. Vielä mietityttää, miten muuttuvassa maailmassa eletään.

Ehkä osa vastausta löytyy Järekarin väitöskirjan seuraavista osista. Niissä hän tutkii, miten luonnon eudaimoniset hyvinvointivaikutukset voisi ottaa mukaan kaupunkisuunnitteluun. Hän ei ole kuullut, että näin olisi tehty aiemmin.

Konkreettisesti se voisi tarkoittaa sitä, että kaupunkeihin suunniteltaisiin monipuolisia luontoympäristöjä, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus omanlaisiin luontokokemuksiin. Penkit, vanhat kivet ja maahan jätetyt lahopuut tarjoaisivat paikkoja pysähtymiselle ja oman elämän pohdinnoille.

– Ihmiset mainitsivat kaatuneet puut useaan otteeseen. Yllättävän moni kertoi istuskelevansa niillä. Ne ovat hyviä mietiskelypaikkoja, Joha Järekari sanoo.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 6/2026.

Ilmoita asiavirheestä