Lauantaina 23.5. julkaistu drag-artisti Aarni Mikkolan, taiteilijanimeltään Jayden Smithin,
Tapaus kirvoitti sosiaalisessa mediassa runsaasti keskustelua siitä, minkälaiset esitykset, tapahtumat ja kuvaukset soveltuvat kirkkotilaan ja millaisilla ehdoilla. Kotimaa kysyi kirkkotilojen teologiaan erikoistuneelta Mika Pajuselta, missä rajojen pitäisi mennä ja onko rajoista puhuminen edes mielekästä.
Pajunen korostaa pohtivansa asiaa yleisellä tasolla, eikä tahdo ottaa varsinaisesti kantaa viimeisimpään musiikkivideon ympärillä vellovaan keskusteluun.
— Aina kun puhutaan siitä, mitä kirkossa saa tehdä tai tapahtua, siinä käydään montaa keskustelua päällekkäin, Pajunen muistuttaa.
— Aloitetaan siitä, että eri kirkkokunnilla on tietenkin erilainen suhtautuminen pyhiin tiloihin. Eri perinteet painottavat erilaisia asioita.
Pajunen toteaa ensimmäisten kirkkojen muodostuneen ihmisten koteihin ja hautapaikkoihin.
— Ne eivät ole olleet välttämättä alun perin pyhiä paikkoja, mutta niistä tuli pyhän käytön myötä sellaisia.
Reformaation myötä käsitykset kuitenkin jakautuvat entisestään. Pajusen mukaan käsitykset siitä, mikä on kirkkotilan funktio, ryhtyivät vaihtelemaan rajusti.
ENNEN KAIKKEA kysymys on Pajusen mukaan symboleista ja niiden arvosta.
— Määritelmällisestihän symboli ilmaisee jotain itseään enemmän. Pyhissä symboleissa Jumalan läsnäolo tulee jollain lailla todeksi.
Ongelmaksi koituu se, että eri ihmisten suhtautuminen symboleille annettuun arvoon on erilainen.
— Eri ihmiset ovat eri lailla herkkiä symboleille. Merkitystä ei voi kahlita.
Kirkkojärjestyksen mukaan kirkkotila on ”vihittävä Jumalalle pyhitetyksi huoneeksi”. Kirkon käyttämisestä päättävät kirkkoherra ja seurakuntaneuvosto. Pajusen mukaan tilojen käyttö on siis pitkälti paikallisen harkinnan varassa.
— Ja silloin pitäisi olla joku sukunäkö, että kirkon sisällä elettäisiin edes jotenkin samassa maailmassa eikä loukattaisi toisia saman perheen jäseniä. Sitten toisaalta on mission näkökulma, minkä varjolla voidaan tehdä rohkeitakin vetoja.
Yleispäteviä ohjeita tai rajoja on siis vaikea määrittää. Pajusen mielestä se ei ole järkevääkään.
— Erityisesti taiteelle kävisi silloin huonosti.
Tietyssä mielessä kirkkotilassa tapahtuvien asioiden tulisi olla symboliikalle uskollisia.
— Symboli tulee kreikan kielestä ja merkitsee ”yhteen heitettyjä”. Sen vastakohtana on heittää erilleen. Symbolien ja kirkkotilan symbolimaailman tulisi siis ensisijaisesti olla yhdistävää eikä erottavaa.
ONKO SITTEN olemassa jokin raja? Mitä kirkossa saa esittää? Mitä Pajunen ehdottaa yleiseksi rajaksi? Hänen mukaansa kirkkojärjestyksen kohta, missä korostetaan, että kirkkotilaa tulisi käyttää ”pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin”, antaa suuntamerkit.
— Seurakunnan ei pitäisi harjoittaa kirkkotilassa mitään sellaista toimintaa, mitä se ei itse voisi tuottaa. Jos jokin näytelmä, konsertti tai video ei sopisi seurakunnan omaksi tuotannoksi, on hyvä kysymys, miksi se pitäisi saada toteuttaa seurakunnan kirkossa.
Pajunen kuitenkin muistuttaa, että taiteellisen yhteistyön on kummuttava luottamuksesta. Ennakkosensuuriin hän ei ketään kannusta, sellaisesta hänellä on huono käsitys.
— Olen esimerkiksi kuullut kerran Veteraanin iltahuudon esittämisen kielletyn sillä ajatuksella, että se ei ole hengellistä musiikkia. Siinäkään ei ole mitään järkeä, että laulun sanoista lasketaan, sanotaanko tässä nyt tarpeeksi monta kertaa Jeesus.
Ennakkosensuurin välttäminen ei kuitenkaan saisi Pajusen mukaan tarkoittaa sitä, että kaikki käy.
— Jos emme itse osoita erityistä kunnioitusta pyhiä asioita ja paikkoja kohtaan, ei sitä osoita kukaan mukaan.
Symbolimaailman köyhyys ja lukutaidottomuus on Pajusen mukaan osasyy siihen, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon todellisuudessa symbolinen todellisuus välittyy välillä vähän vaimeasti.
— Muistan kuulleeni tilanteesta, missä isälle oli jouduttu konfirmaatiossa sanomaan, että älä kiipeä sinne, se on alttari.
Tällainen kirkkotilan lukutaidottomuus leviää, mikäli yhteisö ei itse harjoita kollektiivisesti pyhän kunnioittamista. Se ei kuitenkaan tarkoita Pajusen mukaan sitä, että tiettyjä ihmisiä tai taidemuotoja pitäisi koskaan rajata yksiselitteisesti tilojen ulkopuolelle.
— Tällainen pohdiskelu on jatkuvaa tasapainoilua ja edellyttää sisäistä näkyä ja selkärankaa. Kirkko on sekä Jumalan että seurakunnan huone. Siellä toimitaan kirkon omien periaatteiden ja sen oman kodin symboliikan mukaan.