Ihan perusarki voi olla hengellistä, Liisa Kuparinen sanoo koira sylissään kotonaan Jyväskylässä.

– Kristinuskoa eletään todeksi siinä, miten ollaan toisten kanssa. Kukaan ei ole toista parempi. Ja aina jos pystyy jeesaamaan, pitää auttaa.

Pappissuvussa ja kirkkoherran perheessä kasvaminen ei aina ollut Kupariselle aivan helppoa. Jokaisen perheenjäsenen piti vastata odotuksiin, jotka olivat toisinaan kohtuuttomia. Kirkossa piti käydä usein, koska papin lasten kuului tehdä niin. Yhä edelleen moni haluaa tulla kertomaan muistoja isästä, joka vihki, kastoi tai siunasi hautaan.

Toisaalta Kuparinen oppi jo lapsena elämää kannattelevaa sinnikkyyttä. Iltarukoukset luettiin ja ovelle tulleet seurakuntalaiset kohdattiin heidän tarpeensa huomioiden. Lapsuuskodin perintönä hänelle kehittyi myös herkkä omatunto.

Nuorena Raamattuun perehtyessään Kuparinen pohti paljon, onko Jumala rakastava vai tuomitseva. Aholansaaressa käyty Herättäjä-Yhdistyksen rippikoulu oli hänelle käänteentekevä.

– Siellä en tuntenut ennestään ketään enkä ollut kirkkoherran tytär. Sain olla oma itseni. Koin kyselemätöntä ja ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Opin, että jokainen ihminen on tärkeä ja hyvä sellaisena kuin on.

Sittemmin Liisa Kuparinen toimi itse isosena seitsemällä rippileirillä ja halusi viedä eteenpäin viestiä siitä, että jokainen on hyvä tyyppi ja äärimmäisen tervetullut joukkoon.

KUPARISEN ARVOSTAMAN körttipapin opetus, jonka mukaan jokainen ihminen on paha jo syntyessään, herätti syvissä vesissä kyntäneessä nuoressa kuitenkin ristiriitaisia ajatuksia.

– Toisaalta minua puhutteli, että olemme kaikki syntisiä ja kelvottomia. Toisaalta taas liian herkkä synnintunto ei ole hyväksi. Minun on välillä yhä vaikea sovittaa yhteen myöskään sitä, että jokainen ihminen on täydellinen Jumalan kuva, mutta silti syntinen.

Samaa hämmennystä Kuparisessa herätti myös rukous. Ei kai pieni ihminen voi ohjata Jumalaa rukoilemalla? Leirin vetäjien kanssa asiaa pohdiskellen syntyi oivallus, että rukous on omien toiveiden ja huolien huokaamista Jumalalle, ei pyytämistä tai saamista.

Herännäisyys on linjannut olevansa avaran armon liike. Ajatus on Kupariselle läheinen, mutta samalla ongelmallinen.

– Joku armossakin tökkii. Jos puhutaan sateenkaarihengessä, että armon valo voittaa, tulee mieleen, että eivät sateenkaari-ihmiset tarvitse armoa sen enempää tai vähempää kuin muutkaan. Ei ihmisen pidä joutua armahdetuksi siitä, millaiseksi syntyy. Avaran rakkauden liike olisi parempi määritelmä körttiläisyydelle.

Kuparinen huomauttaa, että anteeksiannon vaatimus voi olla myös väkivallan ja manipulaation väline. Niinpä hän ei itse hölmöiltyään yleensä pyydä anteeksi, vaan pahoittelee omaa käytöstään. Näin toiselle ei tule painetta ja vaatimusta päättää, voiko hän antaa anteeksi vai ei.

KUPARINEN ARVELEE olevansa kriittinen ja kyselevä siksi, että hänellä on tutkijan identiteetti. Hän on kauppatieteiden tohtori ja työskentelee kansainvälisessä IT-firmassa. Looginen ajattelu on hänelle luontaista.

Kuparinen haluaa selvittää asiat perin juurin ja pohjata toimintansa tutkittuun tietoon, myös luottamustehtävissä. Niitä hänellä onkin riittänyt sekä kirkollisella että maallisella puolella.

Kuparinen vaikuttaa kolmatta kautta Jyväskylän seurakunnan kirkkovaltuustossa, jonka puheenjohtajana hän on toiminut vuodesta 2023, ja ensimmäistä kauttaan kirkolliskokouksessa. Kuparinen on myös Jyväskylän seurakunnan Avara kirkko -valtuustoryhmän varapuheenjohtaja.

Seurakunnan luottamushenkilöksi hän hakeutui, koska haluaa edistää kirkossa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Myös luonto ja metsäasiat ovat lähellä hänen sydäntään.

Itselleenkin yllätykseksi Kuparinen on löytänyt kirkolliskokouksesta merkityksellisen hengellisen yhteisön. Hänelle on tärkeää pohtia älyllisesti kirkon rakentamista ja yhteiskuntaa, unohtamatta sosiologisia ja taloudellisia seikkoja ja maailmanpolitiikkaa.

– Kirkolliskokouksessa olen jotenkin omieni joukossa. Käymme syvällisiä ja moninaisia, rikkaita iltakeskusteluja. Avioliittoasioihin liittyen salissa kuulee toisinaan satuttavia kommentteja, mutta niidenkään kanssa en jää yksin.

Kuparinen kuuluu kirkolliskokouksen yleisvaliokuntaan, jota hän luonnehtii konservatiivispainotteiseksi ja miesvaltaiseksi.

– Siitäkin on tullut silti kiva yhteisö, jossa syntyy hyviä keskusteluja. Siellä katsotaan silmiin, kuunnellaan ja nähdään toisessa hyvää, vaikka oltaisiin joistain arvokysymyksistä vahvasti eri mieltä.

KUPARINEN ON pitänyt Miia-puolisonsa kanssa yhtä jo 16 vuotta. Hän kertoo tulleensa varovaiseksi suhteesta puhuessaan, koska tuomitseminen tuntuu pahalta.

Kupariselle tärkeintä on, että Jumala on rakkaus. Kaikessa kirkollisessa keskustelussa olisi hänen mielestään myös hyvä myös muistaa, että Jumala on salattu.

– Me emme voi puhua Jumalan suulla ja kertoa, mitä hän tahtoo tai ei tahdo. Me emme tiedä. Todennäköisimmin asiat kuitenkin menevät oikein, jos pyrimme elämään rakkaudellisesti toisia kohtaan. Tuomio ei ole ihmisen asia.

– Olisi helpompi rakastaa, jos ei tarvitsisi pelätä ihmisten tuomiota, Kuparinen kuvaa samansukupuolisten parien kaipaamaa tukea.

Kirkolliskokouksessa Kuparista koskettaa, miten suuri määrä ihmisiä tekee jatkuvasti töitä vähemmistöjen rinnalla sen eteen, että kirkko ei syrjisi ketään.

– On jotenkin kauheaa, että yhteiskunnassa olemme ok ja tasa-arvoisia, mutta kirkossa emme, vaikka juuri kirkon pitäisi osoittaa rakkautta ja hyväksyntää.

Viime keväänä Liisa Kuparinen ehdotti kirkolliskokouksen avioliittokeskustelun päätteeksi Siionin virttä 180 Suo, Jeesus, hellä mieli, ja pyysi Karoliina Löyttyä aloittamaan sen. Koko sali veisasi.

– Siinä ollaan niin ytimissä, kun pyydetään, että osaisimme puhua ystävällisesti ja olla lohduksi toisillemme, että emme mestaroisi ja tuomitsisi. Siinä sanoitetaan myös väsymystä ja toivottomuutta, jota kovat ja lyövät sanat aiheuttavat.

JUMALA ON Kupariselle voima, joka ei hötkyile ja johon voi luottaa. Hän näkee Jumalan paitsi siinä, kun ihmiset välittävät toisistaan, myös luonnon kauneudessa.

– Lasten synty on biologisesti järkeiltävissä, mutta luonnon monipuolista kauneutta ja miljardien osasten asettumista ihmeelliseksi kokonaisuudeksi on vaikea selittää järjellä.

Ympäristöpuheelle ja -vaikuttamiselle on Kuparisen kokemuksen mukaan tilaa seurakunnassa. Jo Raamatun alkulehdiltä löytyy luonnon varjelemisen teema. Muutoksia vaikkapa metsien suojelemiseksi voi tehdä, kun löytyy intoa ja kyky keskustella.

Jyväskylän seurakunta loi viime kaudella ensimmäisen metsästrategiansa. Kuparinen oli vaikuttamassa metsästrategiatyöryhmän puheenjohtajana sen kunnianhimoiseen 30 prosentin suojelutavoitteeseen. Vaikka seurakunnan omistamien metsien määrä on tällä kaudella moninkertaistunut seurakuntaliitosten myötä, uudessakin metsästrategiassa säilytettiin sama tavoite, ja seurakunta on juuri päättänyt suojella yli 300 hehtaaria lisää metsiään.

– Kannustan tämän vuoden seurakuntavaaleihin ehdolle kaikkia, joille luontoarvot ja luonnon monimuotoisuus ovat tärkeitä. Kirkko on kaikkien seurakuntalaisten kirkko, eikä kaikkien luottamushenkilöiden tarvitse olla esimerkiksi ahkeria messussa kävijöitä.

Kupariselle ajatus siitä, että usko voi olla yhteisön uskoa, on lohdullinen. Itse hän kokee tärkeäksi turvalliset yhteen kokoontumiset erityisesti samanhenkisten körttien kanssa. Myös seurakunnan pitää hänen mukaansa tarjota turvallista yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoistehtäviä kaikille niitä kaipaaville.

– Vierastan varmuutta, erityisesti uskonasioissa. Uusille tulkinnoille pitää jättää aina tilaa. Usko on hieno juttu, mutta toivokin riittää.

Toivoa Kuparinen ammentaa elämäänsä siitä, että katsoo lähelle ja kulkee luonnossa. Uutisia hallitsevat sodat ja ilmastonmuutos uhkaa. Lähelle katsoessa näkee silti myös paljon hyvää ja välittämistä.

Usko on Kupariselle ennen kaikkea lähimmäisenrakkautta.

– Elämän tarkoitus ei ole pitää kivaa, vaan pyrkiä tekemään hyvää muille. Siksi kai viihdyn kokouksissa, kun uskon, että niissä käytävien keskustelujen ja tehtävien päätösten kautta luodaan parempaa maailmaa.

Ilmoita asiavirheestä