Helsingissä meneillään olevilla Teologian ja uskonnontukimuksen päivillä on kuultu runsaasti eri teologian alojen esitelmiä.

Tiistain antiin kuului lääketieteen tohtori, Helsingin yliopiston teologian väitöskirjatutkija Liisa Lahdelman esitys Saksan demokraattisen tasavallan (DDR, Itä-Saksa) evankelisten kirkkojen suhteista Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kylmän sodan aikana.

Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETY-kokouksen seurauksena erilaiset kansalaisjärjestöt saattoivat Lahdelman mukaan luoda rajat ylittäviä verkostoja, joilla voitiin painostaa Neuvostoliittoa ja sen liittolaisia kunnioittamaan ihmisoikeuksia. ETYK avasi mahdollisuuksia myös kirkoille. Kylmän sodan olosuhteissa kirkot eivät kuitenkaan sosialistimaissa olleet vapaita rakentamaan yhteyksiä poliittisten rajojen yli, vaikka ne halusivat olla neutraaleja ja ottaa ihmisoikeuksien puolustajan roolia. Diktatuurin olosuhteissa eläville kristityille ekumeeniset suhteet tarjosivat myös kansainvälisen solidaarisuuden ja tuen verkoston.

Itä-Saksassa kirkoista muodostui sekä aktiivisen että passiivisen hallitsevan kommunistisen puolueen [Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, SED] vastaisen vastarinnan keskuksia. SED valvoi koko kylmän sodan ajan kirkon ja valtion suhteita DDR:ssä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ylläpiti koko kylmän sodan ajan aktiivisesti suhteita Itä-Saksan kirkkoihin.

Lahdelman mukaan idän ja lännen suhteissa myös näillä ei-valtiollisilla yhteyksillä oli tärkeä rooli, erityisesti kirkkojen välisillä suhteilla. Diplomaattisten kontaktien tavoin nämä suhteet olivat poliittisesti latautuneita ja muodostivat Lahdelman mukaan osan idän ja lännen välisestä konfliktista. Siksi DDR valvoi tiukasti kirkollisia ja ekumeenisia suhteita, soluttautui niihin ja käytti niitä tarkoituksellisesti vaikutusvallan harjoittamiseen, kirkkojen maineen hyödyntämiseen omiin tarkoituksiinsa sekä niiden välineellistämiseen. Näin ekumeniasta tuli tarkasti valvottu ja ohjattu valtiollisen politiikan alue.

Arkkipiispa saatiin Lahdelman mukaan jopa lupaamaan, että hän oikaisisi Suomessa syntyneet ”väärät käsitykset” DDR:n toiminnasta

SILMIINPISTÄVÄ ESIMERKKI tästä oli Lahdelman mukaan Helsingin Lukas-seurakunnan 23-henkisen ryhmän epäonnistunut matka DDR:ään vuonna 1972. Viisumit oli suomalaisille myönnetty, kustannukset maksettu, matkatoimisto vahvistanut matkan ja lentoliput olivat valmiina. Siitä huolimatta matka peruttiin vähän ennen lähtöä, koska kaksi suomalaista toimittajaa oli liittymässä ryhmään ja aikoi tutkia kirkon ja valtion välisiä suhteita sekä valtion rajoituksia DDR:ssä.

Itä-Saksan viranomaiset pitivät tätä poliittisesti riskialttiina ja peruuttivat koko ryhmän viisumit ilman virallista selitystä vain kaksi päivää ennen lähtöä. Peruutus johti kriittiseen uutisointiin Suomen lehdistössä, mikä lisäsi DDR:n levottomuutta entisestään.

Vastauksena tilanteeseen korkea-arvoiset DDR:n kirkolliset virkamiehet pyrkivät Lahdelman mukaan esittämään tapauksen pelkkänä muodollisena väärinkäsityksenä ja vakauttamaan kahdenväliset suhteet mahdollisimman nopeasti järjestämällä Suomen arkkipiispalle [Martti Simojoki] virallisen vierailun DDR:ään. Näin konflikti onnistuttiin lieventämään ilman, että sen taustalla olevia syitä käsiteltiin avoimesti.

Arkkipiispa pyrki etäännyttämään itseään tapahtuneesta episodista mm. huomauttamalla, ettei hän ollut Lukas-seurakunnan hiippakunnan piispa eikä hänellä muutenkaan ollut matkan kanssa mitään tekemistä ja hän tunsi asiaa vain sanomalehdistä lukemansa perusteella. Arkkipiispa saatiin Lahdelman mukaan jopa lupaamaan, että hän oikaisisi Suomessa mahdollisesti syntyneet ”väärät käsitykset” DDR:n toiminnasta.

Lahdelman mukaan DDR pyrki myös kontrolloimaan keskustelua Suomessa. On hänen mukaansa edelleen epäselvää, mitä periaatteita arkkipiispa aikoi puolustaa. Tapaus kuitenkin Lahdelman mielestä osoittaa, että Suomen arkkipiispa pyrki sopeutumaan poliittiseen järjestelmään ja toimimaan valtiolle lojaalilla tavalla. Kysymys kuitenkin jää: auttoiko tämä DDR:n kirkkoa?