Rovaniemen seurakunnassa kokoontui tänä keväänä ensi kertaa Jumalaan pettyneiden kerho. Kyseessä oli suljettu, luottamuksellinen pienryhmä. Tapaamisia oli viikon välein neljä kertaa.

Idean äiti on kerhon toinen ohjaaja, diakonissa Laila Juntti. Hän on aikanaan itse kokenut pettymystä Jumalaan ja tunsi jääneensä asian kanssa yksin. Hän ajatteli, että olisi tärkeää, että ihminen saisi tulla nähdyksi ja kuulluksi myös tällaisen kokemuksen kanssa. Että olisi paikka, jossa sitä ei kielletä tai selitetä pois.

”Jumalaan pettyminen vaikuttaa olevan hiukan tabu, vaikka se on luultavasti kokemuksena hyvin yleinen.”

Työparikseen Juntti sai sairaalapastori Susanna Sirviön. Hänelle ihmisten pettymykset ja vaikeat tunteet ovat arkea omassa työssä.

– Pettymys Jumalaan liittyy usein oman elämän traumaattisiin kriiseihin, sairauksiin, kuolemaan ja yksinjäämiseen. Tai sitten kyse voi olla syvästä identiteettikriisistä. Pettymys voi kohdistua paitsi Jumalaan myös seurakuntaan, sen työntekijöihin tai muihin seurakuntalaisiin, Sirviö sanoo.

Hän kertoo, että kerhon nimi tuntui monista ensin vähän provokatiiviselta.

– Jumalaan pettyminen vaikuttaa olevan hiukan tabu, vaikka se on luultavasti kokemuksena hyvin yleinen. Toisaalta olemme saaneet paljon myös kiitosta. Moni on kommentoinut, että jokaisen meistä pitäisi käydä joskus tällaisessa kerhossa.

TAPAAMISET KESTIVÄT puolitoista tuntia kerralla. Ensimmäisen teemana oli ’Tässä olen’ ja sen aikana käytiin läpi, mitä pettymys on. Toisen tapaamisen aikana ihmiset kertoivat omista pettymyksistään. Kolmannella kerralla pettymyksen kanssa käytiin vuoropuhelua muun muassa Vaietut tunteet -korttien avulla. Neljännellä kerralla pohdittiin, miltä pettymyksen tunne nyt näyttää ja onko jotain muuttunut.

Keskustelujen lisäksi kerhossa myös maalattiin omaa pettymystä. Laila Juntti luki tapaamisissa tekstejä, joita oli aikanaan kirjoittanut oman pettymyksensä kanssa kamppaillessaan. Ne nostattivat kyyneleitä kerholaisten silmiin.

Lisäksi kerholaiset saivat tuoda pettymystään kuvaavan kuvan sekä kokoontumisten alkaessa että viimeiseen tapaamiseen.

– Kuvaparit todella puhuttelivat. Näytti siltä, että jälkimmäisiin kuviin oli tullut lisää valoa, pientä oivallusta ja merkitystä, Sirviö kertoo.

Hän painottaa, että kerhossa ei voi olla liian paljon ihmisiä kerralla, jotta kaikilla on aikaa ja tilaa jakaa kokemuksiaan ja tuntojaan rauhassa.

– Tulimme siihen tulokseen, että viisi kerholaista on maksimimäärä. Ja tapaamisten kannattaisi ehkä olla puolentoista tunnin sijaan kahden tunnin mittaisia.

Sirviö kertoo, että oli mahtavaa luoda uusi konsepti ja nähdä, että se toimii. Sirviö ja Juntti jakavat mielellään materiaaleja ja kokemuksiaan muihinkin seurakuntiin, jos vastaava toimintamuoto kiinnostaa.

TYÖNTEKIJÖITÄ JÄNNITTI, miten pieni porukka toimii ja löytävätkö eri syistä pettyneet riittävästi vertaisuutta toisistaan. Pelot osoittautuivat turhiksi.

”Oli tärkeää kuulla toisten suusta, että onhan tuo ollut ihan kamalaa ja on tosi ymmärrettävää, että olet pettynyt.”

Osallistujat kuvasivat kerhoa hienoksi kokemukseksi. Tärkeintä heille oli, että seurakunta antoi tilan ja luvan olla pettynyt Jumalaan.

– He olivat kiitollisia, kun saivat puhua vaikeista asioista, joita osa oli pitänyt sisällään vuosikymmenet. He kertoivat, että eivät olisi lähteneet mihinkään muuhun seurakunnan kerhoon tai tilasuuteen, mutta tämä ryhmä herätti heissä luottamusta, Susanna Sirviö kuvaa.

Sirviön mukaan pettymys on hyvin lähellä häpeää. Pettyminen paljastaa, että ihminen ei ole saanut jotain, joka olisi ollut hänelle tärkeää. Ihminen saattaa alkaa sättiä itseään: Meninkin tuollaista toivomaan!

Muiden kerholaisten empaattinen suhtautuminen vaikeisiin kokemuksiin poisti häpeää ja lisäsi mahdollisuutta suhtautua myötätuntoisesti omiin tunteisiin.

– Oli tärkeää kuulla toisten suusta, että onhan tuo ollut ihan kamalaa ja on tosi ymmärrettävää, että olet pettynyt.

Työntekijät miettivät myös, riittääkö neljä tapaamista näin ison aiheen käsittelyyn. Kerholaiset olivat kuitenkin tyytyväisiä myös kerhon kestoon. Pettymyksiin ei jääty vellomaan, vaan suunta oli niistä eteenpäin.

KÄRSIMYKSEN ONGELMAAN ei ole tyhjentävää selitystä. Kun kuolettavasti sairastunut kysyy sairaalapapilta, miksi Jumala sallii hänen alaikäisten lastensa jäädä ilman toista vanhempaa, Susanna Sirviöllä ei ole siihen vastausta. Tärkeää on antaa tilaa sille, minkä tarvitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi.

– Minulle henkilökohtaisesti tuo kuitenkin hirveästi lohtua kärsivä Jeesus Getsemanessa. Meillä on Jumala, joka on elänyt ihmisen elämän ja myös ihmisen ahdistukset ja pelot. Jumalakin oli halunnut luopua siitä kärsimyksestä. Jeesus pyysi, että Isä ottaisi kärsimyksen maljan häneltä pois. Koska Jumala todella tietää, mitä on kärsimys, hän osaa myös lohduttaa.

Sirviötä puhuttelee myös viimeisen tuomion kuvaus, jossa Jeesus kertoi olleensa nälkäinen, janoinen ja vankilassa.

– Jumala on kärsimyksessä. En vie Jumalaa mukanani sairaalaan, vaan hän odottaa siellä minua. Saan olla raadollisissa, pyhissä hetkissä kohtaamassa häntä, kun kohtaan potilaita. Jumala on läsnä. Toki tämäkään ei silti vastaa siihen, miksi Jumala sallii äärimmäisen kärsimyksen.

Ilmoita asiavirheestä