Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mediakenttää on hallinnut lähes kahden vuosikymmenen ajan kysymys samaa sukupuolta olevien siunaamisesta ja avioliitosta. Keskeisinä periaatteina kirkon käytännön ja teologian muuttamiseksi on esitetty yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja inklusiivisuutta – ja vaihtelevasti sidottu nämä luomisen teologiaan.

Johdonmukaisesti halki keskustelun on esitetty, että avioliittoteologiassa olisi kyse kehällisestä asiasta, joka ei kosketa kirkon uskon ja pelastuksen ydintä millään tavoin eikä siksi uhkaa kirkollista yhteyttä (vrt. Augsburgin tunnustuksen seitsemäs pykälä: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”).

Ymmärrettävästi keskustelussa jo tämä väite itsessään on toistuvasti osoittautunut kiistanalaiseksi – moni katsoo kysymyksen asettuvan evankeliumin opin alle ja siten aidosti uhkaavan kirkon ykseyttä. Kuitenkin voidaan vakuuttavasti myös esittää, että kyse todellakin olisi kehällisestä asiasta: avioliittoa ei ole luterilaisuudessa tavattu kutsua sakramentiksi, vaan luomisessa asetetuksi instituutioksi joka koskee tämänpuoleista elämää.

Keskustelun käydessä kiivaana avioliitosta ovat kuitenkin lähestulkoon vaille huomiota jääneet ne selkeästi kirkon uskon ytimeen kuuluvat, kastetta ja ehtoollista koskettavat vakavat teologiset kysymykset, jotka myös koskevat kysymystä inkluusiosta.

Rippikoulu, konfirmaatio ja ehtoollinen

Kun kirkkomme mahdollisti kastetuille rippikoululaisille osallistumisen ehtoolliseen rippikoulun aikana, se vastasi jo 1960-luvulla esitettyyn teologisesti hyvin johdonmukaiseen toiveeseen (ks. esim. Fredric Cleve 1967: ”Högmässan i församlingens liv”). Ratkaisun taustalla vaikutti sitä edeltänyt 1970-luvun lopussa tehty päätös mahdollistaa lasten osallistuminen ehtoolliselle huoltajansa tai muun ehtoollisopetusta hänelle antaneen aikuisen kanssa.

Lasten oikeus osallistua ehtoolliselle ilmentää olennaisella tavalla luterilaisen sakramenttiteologian syvyyttä ja koko uskon lahjaluonnetta. Kasteessa ihmisestä tulee täysivaltainen kristitty ja kirkon jäsen. Kaste liittää ihmisen Kristukseen ja lahjoittaa tälle Kristuksen itsensä ja kaikki tämän lahjat. Kaste on kertakaikkinen, ja samalla kristityn uuden elämän alkupiste. Sen varaan rakentavat niin ehtoolliselle osallistuminen kuin ripin synninpäästökin. Ei mitenkään suotta Kirkkohallituksen tuore julkaisu kirkollisten toimitusten teologiasta kanna nimeä ”Kasteessa kaiken perusta”.

Siksi onkin oireellista, ettei kirkossa aivan tunnuta käsitettävän kasteen todellista arvoa ja teologista merkitystä vaan inkluusion periaatteesta käsin murennetaan tätä perustaa.

Viestit kentältä kertovat korkealta taholta tulleista ohjeista olla kertomatta rippikoululaisille, että kaste on edellytys ehtoolliselle osallistumiselle rippikoulun aikana – ja jopa vetoamisesta ehtoollisvieraanvaraisuuteen, joka piispainkokouksen oman päätöksen mukaan koskee juurikin kastettuja toisten kirkkojen jäseniä ja edellyttää heidän osaltaan muutamien muidenkin lisämääreiden täyttymistä (oikeus osallistua ehtoolliseen omassa kirkossaan; luterilaisen ehtoollisopin hyväksyminen).

Niin ikään kentältä on kantautunut hämmentäviä viestejä konfirmaatioista, joissa on tarkoituksellisesti konfirmoitu kaikki rippikouluryhmän jäsenet täysin riippumatta siitä, kuuluvatko he kirkkoon tai onko heitä kastettu. Väitetysti kastamattomia ja kirkkoon kuulumattomia olisi toimituksen jälkeen muistettu kirjeellä, jossa heille on selvennetty, ettei toimitus johon he ovat osallistuneet ollut oikeasti konfirmaatio – ainakaan väestörekisterimerkinnän tasolla.

Mitä kaste on, jos ilman sitäkin ihminen voi osallistua konfirmaatioon ja ehtoolliseen? Jo varhaisimmassa kirkossa kaste oli ehdoton edellytys ehtoolliselle osallistumiseen (vrt. Didakhe, Justinos Marttyyri). Meillä se on ilmeisesti lähinnä portti kirkollisveron maksajaksi ja Kirjuri-merkinnöistä nauttimiseen; kummitodistuksenkin saanee useimmissa seurakunnissa vaikkei olisi kirkon jäsen tai edes kastettu.

Onko ehtoollisaineilla väliä?

Inkluusion asialla ollaan oltu niissäkin seurakunnissa, joissa enemmän tai vähemmän hiljaisesti on siirrytty käyttämään ehtoollisella yksinomaan gluteenittomia, maissista ja riisistä valmistettuja ehtoollisleipiä tai korvattu rypäleviini mehulla. Tehdyt ratkaisut ovat piispainkokouksen antamien ohjeiden valossa selkeästi ongelmallisia (ks. kirjoituksen loppu) mutta ongelmallisuutta ei joko ole tunnistettu tai ratkaisut on tehty niistä täysin tietoisina ja omavaltaisesti.

Edellä mainittuihin rippikouluinkluusion kysymyksiin verrattuna ehtoollisainekysymys näyttäytyy helposti turhanpäiväisenä pilkunviilauksena. Mitä väliä sillä on, mitä syötävää ainetta ehtoollisella käytetään kunhan se jotenkin symbolisella tavalla heijastelee Kristuksen asettamaa ateriaa?

Luterilaisen ehtoollisteologian näkökulmasta katsottuna asia ei ole kuitenkaan irrelevantti. Siinä missä reformoidulle kristillisyydelle tärkeäksi motiiviksi tuli ehtoollisessa juurikin ehtoollisaterian luonne yhteyden ateriana symbolisine toimineen (leivän murtaminen), luterilainen reformaatio korosti ehtoollisen lahjaluonnetta ja sen perustaa Kristuksen todellisessa läsnäolossa.

Siinä missä reformoidun kannan mukaan leipä ja viini olivat vain tyhjiä merkkejä (Zwingli) tai eräänlaisia ankkureita, joita pitkin uskovan sielu saattoi kiivetä nauttimaan Kristuksen ruumiin ja veren taivaassa (Calvin), luterilaisille tärkeää oli sanoa että ehtoollisen leipä ja viini todella ovat Kristuksen ruumis ja veri sakramentaalisen yhtymyksen kautta – ”ruumisleipää ja veriviiniä”, kuten Luther asian saattoi ilmaista – ja antavat elämän ja autuuden sekä syntien anteeksiannon.

Luterilaisen ehtoollisen kiinnekohtana ovat Jumalan lahjat ja työ, ei ihmisen oman uskon vahvuus tai kyky ymmärtää ehtoollista. Sama pätee myös ehtoollisen toimittavaan pappiin: ehtoollisen pätevyys ei nojaa hänen henkilökohtaiseen hurskauteensa tai edes siihen, mikä on hänen oman uskonsa syvyys. Sakramenttina ehtoollinen on Jumalan teko; Kristus itse lausuu papin suulla uutta luovan sanansa ja siunaa leivän ja viinin, aikaansaaden näin sakramentaalisen yhtymyksen.

Tässä luterilaiselle teologialle luonteenomaista on ollut painottaa Kristuksen asetusta. Siinä missä pätevä ehtoollinen ei perustu papin moraaliseen kelvollisuuteen, se nojaa sakramentin toimittamiseen uskollisesti sen asetuksen mukaisesti. Ihmisen paikka tässä on olla palvelijan asemassa ja jakaa sakramentti oikein. Juuri siksi vihittävältä kysytään papiksi vihkimisen yhteydessä, tahtooko tämä ”jakaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti”.

Palvelijuuden horisontti ei rajoitu vain palveltavien huomioimiseen siten, kokevatko he itse tulleensa hyvin kohdatuiksi, vaan myös suhteessa itse asiaan. Pappi onkin tavallaan ennemmin autoasentaja tai lääkäri kuin viihdyttäjä. Jälkimmäisen onnistumista voidaan mitata puhtaasti kohtaamisen tuottamalla tyytyväisyydellä mutta ensimmäisen on myös kyettävä toimimaan teknisesti ja käsikirjan mukaan oikein jottei pettymys yllättäisi tien päällä.

Ymmärrettävästi joku voi kysyä, olisiko Jumala niin pikkumainen, että pätevä ehtoollinen jäisi toteutumatta siksi että alttarilla ei ole vehnäleipää. Ehkäpä ei ole. Mutta ongelma on tässä: Me emme tiedä. Tiedämme kuitenkin, että pelastaakseen ihmiskunnan synnistä Jumala ei venyttänyt sääntöjään vaan tuli itse osaksi luomakuntaa, otti ihmisyyden osakseen ja kuoli ristillä. Koko uskomme perustuu siihen luottamukseen, että Jumala seisoo lupaustensa ja asetustensa takana.

Kirkkomme virallinen ohjeistus heijastelee varovaisuusperiaatetta: meillä on alttarilla sekä vehnäleipää että gluteeniton vaihtoehto. Kaikki juotava on viiniköynnöksen antia, joka on käynyt ainakin jonkin verran. Järjestely huomioi niin pyrkimyksen seurata ensimmäistä ehtoollista ja kahden vuosituhannen traditiota mahdollisimman tarkasti – kuin myös inkluusion. Valittu linja on viisas – ja tarjoaa eräänlaista ”kuluttajansuojaa” myös seurakuntalaisille.

Vanhoihin kirkkoihin verrattuna linjamme on silti melko joustava – kuten arvata saattaa, ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko eivät tunne vaihtoehtoa vehnäleivälle, ja vaikka katolisessa kirkossa yksittäiset henkilöt voivat saada lääketieteellisistä syistä luvan vastaanottaa ehtoollisen rypälemehun muodossa, tulee sen olla alkanut käydä eikä käymistä ole saanut pysäyttää pastöroimalla tai lisäaineilla (vaan esimerkiksi pakastamalla). Mikäli messussa on konselebrantteja tai kyseisessä ehtoollista viettävässä yhteisössä myös maallikot saavat säännöllisesti vastaanottaa ehtoollisen myös viinin muodossa, tulee heitä varten olla tavallista alkoholillista viiniä.

Ehkä hieman yllättäen vastaavaa linjaa edustaa myös Englannin kirkko. Vain vähän aikaa sitten Englannin kirkko vahvisti yksinomaan vehnäleivän ja rypäleviinin kelpaavan ehtoollisella käytettäväksi. Ottaen huomioon kirkkojemme syvän yhteyden Porvoon sopimuksen kautta olisi sangen harmillista, jos ehtoollisyhteys konkretian tasolla alkaisi rakoilla anglikaanien kiertäessä luterilaisen ehtoollispöydän oikeiden ehtoollisaineiden puuttuessa.

Viime kädessä kysymys ehtoollisaineista koskettaa kuitenkin oman kirkkomme jäseniä. Maissi-riisi -leipään siirtyneet seurakunnat ovat tahtoneet ottaa tosissaan niin keliakiasta kuin vehnäallergiasta kärsivien terveyden. Tämä pyrkimys ei ole väärä. Samalla näyttäisi kuitenkin siltä, että on valittu pragmaattinen tie välittämättä sakramenttiteologisesta kuluttajansuojasta – ja melko naiivisti kuviteltu, että maissille tai riisille allergisia ihmisiä – joille puolestaan mahdollisesti sopisi vehnä – ei voisi olla seurakunnissa.

Inkluusio tapahtuu kasteen kautta

Kristillinen usko ei ole ristiriidassa inkluusion ideaalin kanssa. Toisin kuin moni muu uskonto, kristinusko ei aseta rajoja ihmisten etnisyyden perusteella ja pyrkii pikemminkin purkamaan muureja eri ihmisryhmien väliltä kuin pystyttämään niitä. Kristinusko on siis perusluonteeltaan hyvin inklusiivinen. Ei ole sattumaa, että kristinusko levisi alkuun etenkin köyhien ja orjien keskuudessa.

Tämän inkluusion väline on kuitenkin juurikin kaste, jonka kautta tullaan Kristuksen ruumiin jäseneksi: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Ehtoollinen puolestaan vahvistaa tätä todellisuutta, ei vain pintapuolisen symbolismin kautta vaan Kristuksen ruumiin ja veren nauttimisen ja siten Kristuksessa toteutuvan reaalisen yhteyden kautta.

Mikäli hiippakunnissa koetaan painetta irrottaa jumalanpalveluselämä kirkon väestörekisteristä, tulisikin rehellisesti pohtia pitäisikö kirkon mahdollistaa myös kaste ilman kirkon jäsenrekisteriin merkitsemistä. Monelle rippikoululaisensa kastetta vastustavalle vanhemmalle itse kaste olisi ok – kunhan heidän lapsestaan ei tule kirkollisveron maksajaa. Menettely olisi sentään teologisesti jotenkin johdonmukaista – jos siis kirkon sakramentaalisen elämän ja erilaisten rekisterien ja kirkkojärjestyksen välinen yhteys aivan välttämättä halutaan purkaa.

Heikki Repo
Pastori, ehtoollisteologian väitöskirjatutkija,
kaste- ja konfirmaatiotyöryhmän jäsen kirkollisten toimitusten kirjan uudistushankkeessa

Ehtoollisaineita koskevia ohjeita

• Palvelkaa Herraa iloiten 2009, s. 97: ehtoollisella tulee käyttää vehnästä valmistettua leipää ja tarjota gluteeniton vaihtoehto, viininä tulee käyttää rypäleistä valmistettua viiniä, joka voi olla myös alkoholitonta
• Palvelkaa Herraa iloiten 2000, liite 2, s. 240 – Kirkkohallituksen yleiskirje 8/1996: Rypälemehua ei voida käyttää ehtoollisviininä­
• Aiemmin annetut ohjeet on vahvistettu edelleen päteviksi ainakin Tampereen tuomiokapitulin päätöksessä Mänttä-Vilppulan ehtoolliskäytäntöä koskien vuonna 2024