Lastenohjaaja, evakko, pikkulotta ja armoitettu runonlausuja Hilkka Packálen (os. Rautama) kuoli lyhyen sairauden jälkeen 23.1.2026, 96 vuoden iässä. Häntä jäi kaipaamaan suuri lasten, lastenlasten, lastenlastenlasten sekä sukulaisten ja ystävien joukko.
Hilkka syntyi Karjalassa Kirvun kylässä 21.12.1929. Kaikkiaan perheeseen syntyi neljä tytärtä. Maalaistalossa kasvanut Hilkka oli pienestä pitäen paimenessa ja oppi kaikki kodin taloustyöt. Talvisodan sytyttyä Kirvun koti jouduttiin jättämään, mutta sinne palattiin uudestaan välirauhan aikaan 1942. Uusi lähtökäsky tuli juhannusaaton aattona 1944. Hilkka toimi pikkulottana ja lähti neljältä aamulla viemään polkupyörällä viestiä kylälle: kaikkien oli lähdettävä.
Evakkomatkalla Rautaman perhe yöpyi puiden alla ja saunakamareissa. Pysyvä asuinpaikka saatiin Mäntsälästä. Siellä Hilkka toimi kylän kaupassa myyjänä. Eräänä päivänä kauppaan saapui kartanon tilanhoitajan poika William Packalén silakoita ostamaan, ja poika ihastui Hilkkaan välittömästi. Myöhemmin nuoret tapasivat uudestaan. Williamin käytöstavat tekivät maalaistyttöön ”unohtumattoman vaikutuksen”.
Aikuistuttuaan Hilkka muutti Sairalan evankeliseen opistoon Iittiin ja koki hengellisen heräämisen. Hilkka kertoi tunteneensa ”kaikessa ihmeellistä Jumalan johdatusta”.
Hilkka ja William solmivat avioliiton vuonna 1957 ja asettuivat asumaan Kirkkonummelle. Pysyvän kodin insinöörinä toiminut William rakensi Espooseen, Kauniaisten rajan tuntumaan. Pariskunta sai kaksi tytärtä, Mirjamin (1957) ja Saijan (1960). Oltuaan yli 10 vuotta kotirouvana Hilkka aloitti lastenohjaajan työt Kauniaisten suomalaisessa seurakunnassa. Vuonna 1982 Hilkka suoritti lastenohjaajakurssin Suomen Raamattuopistossa. Hän toimi seurakunnan lastenohjaajana vuodesta 1968 eläkkeelle asti, vuoteen 1993. Vuodesta 1978 hän toimi seurakunnan vastaavana lastenohjaajana.
”Hilkan kerhosta” tuli Kauniaisissa paikallinen legenda. Kaunis Grani -lehdessä (2014) Hilkkaa kuvattiin ”yhdeksi Kauniaisten tunnetuimmista henkilöistä”. Erityistä huomiota seudulla herätti Hilkan periksiantamaton pyöräily, uintiharrastus ja alituinen jumppaaminen. Hilkka oli innokas kuorolainen ja seurakunta-aktiivi elämänsä loppuun saakka. Eläkkeellä ollessaan hän alkoi harrastaa runonlausuntaa. Runot veivät kuulijat Karjalan maisemiin, luontoon ja taivaallisiin salaisuuksiin.
Aviomiehen sairastuttua Parkinsonin tautiin Hilkka toimi vuosien ajan omaishoitajan rakkaassa mutta raskaassa tehtävässä.
Hilkan ystävä- ja tuttavapiiri oli laaja. Monet heistä vaikuttuivat Hilkan kyvystä iloita elämän pienistä ihmeistä, kuten kevään ensimmäisistä sinivuokoista.
Kuolemaan Hilkka suhtautui käytännöllisesti. Kyseessä oli taivaan kotiin muuttaminen. Hilkka luotti Raamatun sanomaan. Lähiomaisille hänellä oli tapana sanoa: ”muistetaan toisiamme rukouksessa”.
Kun kokoontumiset korona-aikana kiellettiin, Hilkka alkoi laulaa virsiä ystävänsä kanssa puhelimessa. Tämä toteutettiin joka ilta, ja myös kuolinpäivää edeltävänä iltana. Silloin oli virsilauluilta numero 2 141, ja laulettiin virsi 511. Sen viimeinen säkeistö kuuluu:
Tie valmis on, ja päässä sen
vastaus löytyy ikuinen,
ja kerran ehjä ihminen
ylistää tietä Kristuksen.
Petri Vähäsarja
Kirjoittaja on Hilkka Packalénin lapsenlapsi.