Rukous on hyvin keskeistä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Mutta mitä rukous oikeastaan on? Onko se manipuloivaa, jopa maagista pyrkimystä saada Jumala täyttämään rukoilijan toiveita?
Matti Hyrckin mukaan rukous toiveiden täyttymyksenä saa Jumalaan kohdistuvan hallintapyrkimyksen luonteen. Pahimmillaan siihen tulee pakottamisen sävy, vähemmän ikävästi ilmaisten ruinaamisen ja mankumisen maku. Tosin Jeesus antaa itse aihetta tämänkaltaisille rukousta koskeville tulkinnoille (Luuk. 11:6-9).
Hyrck kirjoittaa olevansa hyvin selvillä siitä, että edellä mainittu Raamatun kohta on lohduttanut monia epätoivoisia rukoilijoita kautta aikojen. ”Jumala on luvannut täyttää kaikki pyynnöt. Vaikkei pyyntöni täyttyisikään juuri nyt, se täytetään vielä joskus, koska Herra itse on niin luvannut ja koska sitä vuodesta toiseen pyydän. Tämä Jumalan lupaus on antanut monille toivoa toivottoman tuntuisissa tilanteissa.”
Hyrck jatkaa: ”Tässä lupauksessa on kuitenkin se ongelmallinen puoli, että painopiste asettuu pyytäjään, hänen sinnikkyyteensä. Kun riittävästi ruinaa, valta-asemassa oleva lopulta heltyy.”
Pyynnöt voivat olla luonteeltaan konkreettisia: anna rahaa, työpaikka, paranna sairauteni. Sanoohan Jeesuskin: ” Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen” (Joh. 15:7). Hyrckin mukaan monet kristityt ovatkin kautta aikojen pyytäneet Jeesukselta mitä tahansa: rahaa, aviopuolisoa, lapsia, asuntoa, voittoa sodassa, uutta autoa tai asuntoa ja lukemattomia muita asioita. ”Joskus pyyntö on ihmellisellä tavalla toteutunut. Rukousvastaus on saatu.”
Hyrck kirjoittaa: ”Koska näin ei kuitenkaan läheskään aina tapahdu, pettymys saattaa olla melkoinen. Usko on voinut joutua vakavasti koetukselle. Lupauksestaan huolimatta Jeesus ei olekaan toiminut hänelle lähetetyn pyynnön mukaisesti. Ihmisen silmissä pettymys näyttäytyy helposti merkkinä Jumalan rakkauden ulkopuolelle joutumisena. Hän ajattelee, että Herra on jostain syystä kääntänyt hänelle selkänsä. Jumala on hylännyt lapsensa. Vai rankaiseeko Jumala minua jostain? Ehkä hän on vihastunut ja loukkaantunut jostain tekemisestäni tai tekemättä jättämisestäni eikä sen vuoksi vastaa pyyntööni. Olen varmaankin tehnyt syntiä Jumalaa vastaan. Sen vuoksi olen vetänyt päälleni Herran vihan. – – Silloin täytyy joko tehostaa pyytämistä, hyvitellä vihastunutta Jumalaa tai tehdä molempia. On siis luovuttava todellisesta tai kuvitellusta synnistä ja tehtävä parannus. Ehkä Jumala sitten leppyisi ja alkaisi jälleen tai peräti vihdoin vastata pyyntöhini.”
Jos rukous on rukoilijalle toiveiden täyttymistä, silloin sorrutaan ihmisen ja Jumalan väliseen liian yksioikoiseen tulkintaan. Jumala on ihmiseen verrattuna jotakin ”täysin toista”. Hän on tuolla puolen, suvereeni, totaalisesti erilainen kuin ihminen. Hän ei ole velvollinen toteuttamaan rukoilijan toiveita ja pyyntöjä.
Matti Hyrckin mukaan Jumala kaiken inhimillisen käsityskyvyn ylittävällä sisällyttämiskyvyllään haluaa kuunnella ja ottaa vastaan jokaisen rukoijan huolia juuri siinä muodossa kuin rukoilija niistä hänelle kertoo. ”Itse asiassa hän näkee vielä paljon syvemmälle. Hän näkee sen inhimillisen ahdistuksen ja kärsimyksen taakse, joka sisältyy konkreettisiin rukouksiin. Hän näkee siis paljon syvemmälle kuin rukoilija itsekään voi tarpeitaan ymmärtää. – – Jumala ymmärtää pyynnöt eri tavalla. Hän tietää, ettei tyydytys, siis rukouksen toteuttaminen rukoilijan toivomalla tavalla, ole riittävä osoitus jumalallisesta läsnäolosta. Riittävää on vain epäitsekäs rakkaus ja huolenpito.” Sitä Jumala tietää ihmisen syvimmiltään tarvitsevan, pyysipä tämä tarkemmin sanamuodoin mitä hyvänsä.
Hyrck toteaa, ettei Jumala vastannut Jeesuksen omaankaan pyyntöön Getsemanessa: ” Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.” (Mark. 14:36).
Hyrck kiteyttää: ”Koska Jumala ei ole ihmisen hallinnan piirissä, hänen vastauksensa ei välttämättä tyydytä ihmisen toivetta. Ihminen ei voi tietää, millainen Jumalan vastaus tulee olemaan tai saako hän sellaista lainkaan. Vastaus voi olla siinä määrin ennalta-arvaamaton, ettei ihminen edes ymmärrä sitä vastaukseksi. Joka tapauksessa hän voi luottaa siihen, että hänen pyyntönsä on kuultu. Ja mikä tärkeintä, hän voi olla varma siitä, että hän on Jumalan epäitsekkään ja hoitavan rakkauden kohteena, täysin riippumatta siitä, millaisen vastauksen hän kulloinkin saa tai saako sellaista ollenkaan. Tyydytyksen saaminen ja toiveiden täyttymys eivät ole merkki rakkaudesta.”
Hyrckin mukaan tärkeää on vain, että jokainen rukoilija löytää oman tiensä armollisen Jumalan kohtaamiseen. ”Jokainen luo rukoillessaan omanlaisensa tavan lähestyä Jumalaa. Tärkeää on, että ihminen voi kertoa asioistaan Jumalalle itselleen kunakin hetkenä ominaisella tavalla.”
Marko S. Seppänen toteaa, että Nohrborg irrottaa vanhurskauttamisen uskovan kokemuksista. Hänen mukaansa vanhurskauttaminen ei välttämättä tuo omantunnon rauhaa, koska vanhurskauttaminen ei tapahdu omassatunnossa, vaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Kuten Seppänen toteaa, Nohrborg poikkeaa Freseniuksen käsityksestä, sillä Freseniuksen mukaan synninpäästön sana ripissä merkitsee nimenomaan vanhurskauttamista. En nyt lainaa tekstiä enempää, koska tiedät tämän asian muutenkin. Minä en puolestani ole lukenut Seppäsen väitöskirjaa kuin paikoitellen.
Olen samaa mieltä kuin Fresenius, myös kokemuksellisessa mielessä, että vanhurskauttaminen tapahtuu omassatunnossa. Kun lain kauhistama omatunto käy Herran eteen, tietää rikkoneensa Häntä vastaan ja pyytää sydämestään anteeksi, hän saa kuulla Herran varmat sanat: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannettu.” Sen jälkeen omatunto saa levon ja rauhan. Rauhan sai Pietarikin sen jälkeen, kun hän kieltämisensä jälkeen oli joutunut elämään kauheassa lain katumuksessa.
Mikäli ajatellaan seuraavia sanoja: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.” Itse ajattelen erityisesti tuota yhtä sanaa – uskoi – ja juuri tuo usko luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Kun Luther toteaa, että meidät julistetaan vanhurskaiksi ja me tulemme autuaiksi yksinomaan uskosta Kristukseen ilman tekoja, hän ei siihen lue myöskään Kristuksen uudistavaa läsnäoloa meissä. Tämä on minun käsitykseni, kun samalla yritän selvittää asiaa itselleni. En hae vastakkainasettelua.
”Kun lain kauhistama omatunto käy Herran eteen, tietää rikkoneensa Häntä vastaan ja pyytää sydämestään anteeksi, hän saa kuulla Herran varmat sanat: ”Sinun syntisi ovat anteeksiannettu.” Sen jälkeen omatunto saa levon ja rauhan.”
Pakko lainata: ”34:5 Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista peljätyksistäni. 34:6 Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu. 34:7 Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa.
Ajattelen, että myös nämä jakeet sisältävät kokemuksen. Se on sitten teologien teologiaa määritellä missä järjestyksessä ja ”missä” ”termit” toteutuvat. On oikein mielenkiintoista lukea oppineiden keskusteluja/ ei vastakkainasetteluja. Tärkeintä on, että sielu saa rauhan, armoa armosta, yksin Kristuksen tähden.
Kari, nuo lainaamasi kohdat puhuvat ja viittaavat kokemuksellisuuteen.
Kaikki Yksimielisyyden ohjeessa käytetyt sanonnat – armosta, ilman ansiota, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella – korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi yksin uskosta, yksinomaan uskomalla Kristukseen. Paavali käyttää Room. 4:ssä luvussa kymmenen kertaa sanaa lukea. Aabrahamille nimenomaan usko luettiin vanhurskaudeksi. Myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja.
Aabraham ei kuitenkaan vain uskonut Jumalaan, vaan hän oli kaunistettu myös hyvillä teoilla. Hänellä ei siis ollut vain sovituksen Henkeä, vaan myös pyhityksen ja uudistuksen Henki. Siitä huolimatta Aabraham vanhurskautetaan ja julistetaan vanhurskaaksi yksin uskosta ilman tekoja, eikä Aabrahamin vanhurskaus Jumalan edessä ja pelastus perustu miltään osin uudistukseen – toisin sanoen Kristuksen läsnäoloon meissä.
Voiko ihminen olla vanhurskautettu olematta yhteydessä Kristukseen, kuten Seppänen kysyy? Ei voi, mutta yksin usko luetaan meille vanhurskaudeksi ilman uudistusta. Uudistus saa vain alkunsa meissä. Vanhurskauttaminen edeltää uudistusta ja uudistus seuraa vanhurskauttamista mutta ei ole osa vanhurskauttamista. Mikäli uskosta vanhurskauttaminen ja Kristuksen läsnäolo meissä pyritään liittämään toisiinsa yhdeksi kokonaisuudeksi se ei näytä olevan sitä vanhurskautta, mitä Paavali julistaa.
Mitä Kosti tarkoitat sanoa viimeisessä lauseessa? Miksi Kristuksen läsnäolo ja vanhurskauttaminen eivät ole yksi kokonaisuus?
PYHÄN HENGEN RUKOUS
Tule Pyhä Henki tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule köyhäin apu, tule lahjain antaja, tule sielun kirkkaus, sinä paras lohduttaja, sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö. Töissä sinä olet lepo, helteessä virvoitus, murheessa lohdutus. Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo, täytä uskollistesi sydämet. Ilman sinun voimaasi ei ole mitään viatonta. Pese se, mikä saastainen on, kastele se, mikä kuiva on, paranna, mikä haavoitettu on, pehmitä, mikä kova on, lämmitä, mikä kylmä on, etsi kaikkia eksyneitä. Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat, pyhät lahjasi. Anna uskon vahvistusta, anna autuas loppu, anna iäinen ilo. Aamen.