Yli kaksi miljoonaa kirjaa myynyt dekkaristi Ilkka Remes sijoitti teoksensa Karjalan lunnaat osin Namibiaan. Kirja ei sijoittunut monille paikannimenä tutulle Ambomaalle, vaan Kavangon alueelle ja siellä oikeasti sijainneelle Mupini-nimiselle lähetysasemalle.
Karjalan lunnaat kertoo suomalaisen lähetystyöntekijäperheen tyttären radikalisoitumisesta. Aikuistuttuaan hän osallistuu Helsingissä suurvaltojen johtajia ja Suomen presidenttiä vastaan suunnattuun terroritekoon. Tytär oli toiminut teininä vapautusjärjestö Swapossa silloin vielä itsenäisyydestään kamppailevassa Namibiassa.
Lapsuudessani asuin kyseisellä Mupini-nimisellä lähetysasemalla. Ei ihme, että Remeksen kirjan ilmestyttyä vuonna 1998 jouduin korjaamaan joidenkin käsityksiä siitä, että tuntisin Remeksen ja olisin vaikuttanut hänen kirjansa sisältöihin.
Minä ja muut Mupinissa asuneet muutamat suomalaislapset vietimme pääosan ajasta uskonnollisessa sisäoppilaitoksessa Atlantin rannikolla tuhannen kilometrin päässä kotoa. Swapon toimintaan emme osallistuneet. Olimme kyllä tietoisia rotuerottelun vääryydestä. Eräänä iltana osa meistä kaatoi uimarannalta kyltin, jossa sanottiin, että vain valkoisilla on oikeus käyttää kyseistä rantaa.
ENSIMMÄISET SUOMALAISET lähetystyöntekijät saapuivat nykyisen Pohjois-Namibian alueelle, silloiselle Ambomaalle, vuonna 1870. Kuvat Namibiasta ja etenkin Ambomaasta perustuivat vuosikymmenten ajan lähetyskirjallisuuteen. Tietokirjailija Olli Löytyn teos Ambomaamme, Suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut käsittelee tätä aihetta.
”Suomen ja Ambomaan suhde edustaa Suomen näkökulmasta poikkeuksellisen pitkään kestänyttä kontaktia maantieteellisessä mielessä kaukaisen maailmankolkan kanssa. On hyvä syy olettaa, että Ambomaa on vaikuttanut suomalaisten käsityksiin yleensäkin meille vieraista ja erityisesti afrikkalaisista kulttuureista”, Löytty kirjoittaa.
Hilja Haahden Ambomaata käsittelevä romaani Maksoi mitä maksoi ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1944. Kirja kuvaa ihannoivasti lähetystyöntekijäperhettä, mutta samalla se on isänmaallinen teos uhrista, joka annetaan lähetystyön lisäksi isänmaalle.
Haahden kirja kertoo kahdesta Suomeen jätetyistä lähetysperheen lapsesta. Osa lähetystyöntekijöistä jättikin lapsensa Suomeen, koska Ambomaalla oli niin paljon muun muassa malariaa. Kuin ohimennen Haahti kertoo kahdesta Ambomaalla menehtyneestä saman perheen lapsesta. ”Niiden oli käynyt kuin taimien, jotka aavikon helle näännyttää.”
Haahden tuotannosta väitelleen Irja Aro-Heinilän mukaan kirjailijan yhteys Ambomaahan liittyy siihen, että hän asui Suomen Lähetysseuran silloisen toimitalon naapurissa Tähtitorninkadulla Helsingissä. Haahden oli helppo piipahtaa lähetystalolla ompeluseurassa tai kuoroharjoituksissa.
Vaikka uudempi Namibiaan liittyvä kaunokirjallisuus ei Haahden tapaan ihannoi lähetystyötä, se heijastuu niihin usein aiheena. Selkeimmin se näkyy Lauri Mäkisen vuonna 2015 ilmestyneessä dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Kirja kuvaa lähetystyöntekijöitä ja paikallisia ihmisiä Ambomaalla 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Lieneekö Mäkisen dekkari saanut vaikutteita Haahden teoksesta, sillä molemmissa kirkkorakennus palaa tuhkaksi. Haahden luoma lähetystyöntekijä ei näytä murehtivan kirkon palamista, vaan toteaa:”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.”
Mäkisen teoksessa tulipaloon liittyvä tunnelma on vähemmän hurskas. Tulilieska iskee vasten naista kuin nyrkki ja paiskaa taaksepäin ”suoraan kohti menneisyyttä ja kappelissa vietettyjä kiihkeitä öitä”.
AFRIKAN MANTEREELTA lukuisia matka- ja tietokirjoja kirjoittanut Juha Vakkuri julkaisi vuonna 1980 romaanin Neljän polven puu. Kirjassa ensimmäisen polven edustaja oli lähetystyöntekijä Ambomaalla. Neljättä polvea edustaa toimittaja, joka kirjoittaa jutun vankilassa kuolleista namibialaisista vapautustaistelijoista. Kyseinen toimittaja pohtii edelleen ajankohtaista aihetta lähdekritiikistä, siihen kenen jakamaan tietoon voi luottaa.
Ainakin kahdessa romaanissa esiintyy Namibiasta Suomeen lapsena adoptoitu henkilö. Riikka Ala-Harjan teoksessa Maata meren alla Ida oli lähetetty kolmevuotiaana Ambomaalta orpokodista ilman saattajaa Suomeen. Suomeen lennätetyllä Idalla on Moskovasta adoptoitu pikkuveli Ivan. Kirjailija kuvaa molempiin lapsiin kohdistettua rasismia. Tumma iho tai venäläinen tausta ovat monelle suomalaisille sellainen uhka, ettei niihin osaa reagoida muutoin kuin rasistisesti.
Namibialainen adoptiolapsi esiintyy myös A.M. Ollikainen -nimeä käyttävän kirjailijapariskunnan dekkarissa Kontti. Kirjan tapahtumien aikaan namibialaissyntyinen Jerry on noin 15-vuotias. Häntä on kiusattu koulussa ihonvärinsä takia.
Tuorein namibialaisesta Suomessa kertova kotimainen romaani on Ossi Nymanin kirjoittama, viime vuonna ilmestynyt Alkuhuuto. Tästäkin teoksesta löytyy linkki suomalaisiin lähetystyöntekijöihin. Faith Gabriel muuttaa Suomeen rakastuttuaan Namibian pääkaupungissa Windhoekissa Marjutiin. Marjutin isoisä oli Martti Rautanen, todellinen henkilö, yksi Ambomaan lähetystyön pioneereista.
Sympaattisen oloinen Faith Gabriel työskentelee suntiona pääkaupunkiseudulla ja pohtii teologisia kysymyksiä. Nyman päätyi valitsemaan Namibian Faith Gabrielin lähtömaaksi, koska halusi kirjaansa maahanmuuttajan, joka ei ole uhri, tai paossa kurjuutta, vaan on muuttanut Suomeen muista syistä. Hän sanoo Namibian valikoituneen osin myös siksi, että siellä on kirjailijan mielikuvitusta ruokkivia yhteyksiä Suomeen.
Myös Faith Gabriel kokee rasismia, joka näkyy esimerkiksi vähättelevänä puheenpartena. Ristiriitaista todellisuutta kuvaa se, että Faith Gabrielia kosiskellaan rasismista tunnetun puolueen ehdokkaaksi.
Kirjailija, suomentaja ja maailmanmatkaaja Kyllikki Villan vuonna 2007 ilmestynyt teos Pakomatkalla, Toinen Lokikirja päätyy Ambomaalle, kirjailijan isän lapsuuden maisemiin. Kyllikki Villan isovanhemmat, Maria ja Juho Wehanen työskentelivät Ambomaalla 1800-luvun lopusta vuoteen 1916.
Kyllikki Villan isä ei koskaan puhunut lapsuudestaan Ambomaalla. Viisivuotiaana hänet jätettiin Suomeen kasvattivanhemmille äidin ja isän palatessa Ambomaalle. Ero vanhemmista oli ilmeisesti katkeroittanut hänen mielensä. Ketäpä se ei katkeroittaisi, vaikka Hilja Haahti kertoo romaanissaan toista tarinaa.
Villa matkusti 1990-luvun alussa rahtilaivalla kohti eteläistä Afrikkaa pysähtyen välillä pitkäksi aikaa St. Helenan saarelle. Lopulta hän viettää yhden viikon Ambomaalla. Siellä olevat lähetystytöntekijät kuljettavat häntä eri paikkoihin.
Villa tunnustaa lokikirjassaan, ettei ymmärrä lähetystyötä. Mutta koska hän ei ole enää nuori ja väittelynhaluinen, hän ei ole alkanut väitellä elämäntyönsä Namibiassa tehneiden lähetystyöntekijöiden kanssa.
Iina Soirin viime vuonna ilmestyneessä romaanissa Kun kaikki muuttuu muuksi kuvataan eteläisen Afrikan muutosta kansalaisjärjestöjen ulkomaisten työntekijöiden ja paikallisten ihmisten kautta.
”Omasta Namibia-taustastani luen sinne liittyvää kaunokirjallisuutta usein turhan tosikkomaisesti.”
MYÖS SUOMEN ja Namibian väliset yhteydet ovat muuttuneet, sillä lähetystyöntekijät ovat poistuneet kokonaan maasta. Nykyisin suomalaisten yhteydet Namibiaan perustuvat kansalaisjärjestöihin, sinne tehtyihin turistimatkoihin, yritystoimintaan ja yliopistoyhteyksiin. Windhoekiin on viime vuoden lopulla avattu Eteläisen Afrikan tiede-ja kulttuurikeskus, joka osaltaan jatkaa Suomen ja Namibian välisiä yhteyksiä.
Soirin kirjan päähenkilö Liina muistuttaa monessa kirjan kirjoittajaa. Soiri on päähenkilön tavoin tehnyt pitkän työrupeaman eteläisen Afrikan maissa, myös Namibiassa. Kirjassa pohditaan muun muassa kysymystä siitä, mitä kansalaisjärjestöjen tai kehitysyhteistyön kautta lopulta on saatu aikaiseksi.
Johtuen omasta Namibia-taustastani luen sinne liittyvää kaunokirjallisuutta usein turhan tosikkomaisesti. Saatan ärsyyntyä, kun teksti sisältää virheitä. Niitä huomatessani yritän kuitenkin ymmärtää, miten hienoa on päästä osaksi toisen ihmisen mielikuvitusta. Mitä siitä, jos kirjailija sijoitti vuoria väärään paikkaan, lähetti adoptiolapsen Ambomaalta kolmevuotiaana yksin Suomeen, tai antoi namibialaiselle epäuskottavan nimen.
Oleellisempaa on nähdä rikkautta siinä, että Suomen ja Namibian pitkä yhteys heijastuu myös kaunokirjallisuuteen.
Ilmoita asiavirheestä