Suomessa noin 20 prosenttia kirkon jäsenistä uskoo niin kuin evankelis-luterilainen kirkko opettaa. Loput uskovat omalla tavallaan. Monille usko on muuttunut terapeuttiseksi: se sovitetaan henkilökohtaisiin kokemuksiin, arvoihin ja tunteisiin sen sijaan, että se antaisi elämälle selkeän suunnan.

Vähemmän tunnettu tosiasia on, että papistossa vaikuttaa merkittävästi niin sanottu progressiivinen teologia. Se on pohjimmiltaan ristiriidassa kirkon tunnustuksen kanssa, mutta tästä puhutaan harvoin avoimesti. Progressiivinen teologia vaikuttaa laajasti Euroopan luterilaisissa ja anglikaanisissa kansankirkoissa. Sen tavoitteena on muokata kristinusko yhteensopivaksi nykyihmisen arvojen, tieteen ja yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa. Painopiste siirtyy rakkauteen, oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvoon – usein ihmisen tahdon ehdoilla.

Mitä progressiivinen teologia käytännössä tarkoittaa?

Progressiivinen teologia korostaa Raamatun inhimillisyyttä ja rohkaisee lukemaan sitä kriittisesti. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että sellaiset kohdat, jotka eivät sovi nykyihmisen maailmankuvaan, jätetään sivuun tai tulkitaan uudelleen. Tällaisia ovat esimerkiksi käsitys synnistä, pelastuksen välttämättömyydestä, Kristuksen ainutlaatuisuudesta, viimeisestä tuomiosta ja Raamatun moraaliopetuksesta.

Pinnallisesti tämä kuulostaa suvaitsevaiselta ja empaattiselta. Harvemmin kuitenkaan todetaan, että tällainen ajattelutapa siirtää totuuden kriteerin pois Raamatusta. Samalla eri uskonnot asettuvat helposti samalle viivalle. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kirkon johtotasolla on usein helpompaa puhua myönteisesti muista uskonnoista kuin arvostaa niitä kristittyjä, jotka korostavat Raamatun auktoriteettia.

Kristuksen seuraaminen vai henkilökohtainen oivallus?

Perinteisessä kristinuskossa ydin on selkeä: Jeesus kutsuu ihmistä kääntymään, hylkäämään itsekeskeisen elämän ja seuraamaan häntä koko sydämellä.

Progressiivinen versio muistuttaa paikoin gnostilaista ajattelua. Siinä ei korostu parannus eikä sitoutuminen Kristukseen, vaan henkilökohtainen oivallus Jumalan rakkaudesta ja hengellisestä todellisuudesta.

Terapeuttinen uskonnollisuus kansankirkossa

Tämä kehitys sopii luontevasti suomalaiseen kansankirkolliseen perinteeseen, jossa Jumalan rakkautta ja läsnäoloa on korostettu, mutta parannuksen vaatimus on usein jäänyt taka-alalle. Näin on syntynyt terapeuttinen uskonnollisuus, jota progressiivinen teologia osaltaan legitimoi.

Kun Kristuksen radikaali seuraaminen jää sivuun, uskoon on helppo liittää ajankohtaisia ideologioita – feminismiä, vapautuksen teologiaa, identiteettipolitiikkaa tai neomarxilaisia ajatuksia. Tällöin uskosta voi tulla alusta omien aatteellisten tavoitteiden toteuttamiselle.

On silmiinpistävää, kuinka vähän kirkossa käydään avointa keskustelua tästä ajattelun muutoksesta.

Hiljainen muutos kirkossa

Tilanteessa, jossa kristillisen uskon ydinkysymyksiä kyseenalaistetaan ja kirkko vaikenee, voidaan puhua syvästä muutoksesta. Kirkollinen media, piispat ja monet johtavat teologit näyttävät omaksuneen progressiivisia painotuksia, mutta itse muutoksesta puhutaan harvoin suoraan.

Oma havaintoni on, että suuri osa kirkosta elää käytännössä itse muotoillun evankeliumin varassa – eikä kirkon johto ole puuttunut tähän kehitykseen, pikemminkin päinvastoin.

Jos kirkko ei uskalla haastaa julkista mielipidettä Raamatun pohjalta, se alkaa pelätä enemmän ihmisiä kuin Jumalaa.

Jäädä vai lähteä?

Pitäisikö tällaisesta kirkosta lähteä?

Olen itse päättänyt jäädä, koska tämä on hengellinen kotini. Mutta en voi olla täällä hiljaa. Tarvitaan verkostoja niille kristityille, jotka haluavat oppia seuraamaan Kristusta ja samalla arvioida rehellisesti kirkon tilaa.

Tässä valossa alan myös ymmärtää joitakin herätysliikkeitä uudella tavalla.

Historia näyttää tien

Usein silloin, kun kirkko on historiassa ajautunut hengelliseen rappioon, osa kristityistä on vetäytynyt valtavirrasta reuna-alueille etsimään Jumalaa ja elämään todeksi uskoaan.

Näin syntyi 300-luvun munkkiliike ja myöhemmin benediktiiniläisyys. Keskiajalla nousivat reformiliikkeet, kuten fransiskaanit ja dominikaanit. Myös Dietrich Bonhoeffer natsi-Saksan aikana on esimerkki siitä, mitä keskittyminen Kristuksen seuraamiseen – kirkon sisäisen valtataistelun sijasta – voi synnyttää.

Kaikissa näissä on kyse samasta: paluusta Kristuksen seuraamisen ytimeen.

Jos ajatus Kristuksen seuraajien verkostosta puhuttelee, voit olla yhteydessä.

Johtopäätös – käännekohta

Kun kirkko hiljaisesti hylkää tunnustuksensa ja korvaa evankeliumin ajan hengen mukaisella terapeuttisella uskonnollisuudella, kyse ei ole enää pelkästä teologisesta painotuksesta. Kyse on syvemmästä muutoksesta, jossa Kristus siirtyy sivuun ja tilalle nousevat ihmisen omat arvot ja ideologiat.

Tällaisessa tilanteessa ratkaisu ei ole pelkkä sisäinen kamppailu kirkon rakenteissa. Historia viittaa toiseen suuntaan: kristityt kokoontuvat, palaavat ytimeen ja alkavat elää todeksi uskoaan.

Herätys ei synny ylhäältä käsin. Se syntyy niissä, jotka haluavat elää Jumalan tahdon mukaan. Heidän kauttaan Jumala voi koskettaa myös laajempaa kirkkoa.

Kysymys on lopulta yksinkertainen: seuraammeko Kristusta vai ajan henkeä?

Valinta on meidän.