Viime viikot keskusteluineen ovat olleet jälleen karu muistutus: suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeammin kuin moni haluaa myöntää. Se kristillinen vähemmistö, joka vielä hetki sitten vaikutti julkiseen moraaliin, on nyt kauempana sivuraiteella.
Sekularisoituneessa Suomessa arvot eivät enää synny eduskunnassa – ne syntyvät kulttuurissa, some-kuplissa, kouluissa ja mediassa. Laki seuraa perässä, aina vain vähän jäljessä. Jos yrität puolustaa kristillisiä arvoja pelkällä lainsäädännöllä, olet jo myöhässä. Pelkkä lakitaistelu ei pelasta maailmankuvaa, joka on jo vaihtunut.
- Sekularisaatio muuttaa pelin perusteellisesti
Kyse ei ole vain kirkosta eroamisesta tai tilastoista. Kyse on siitä, että käsitys ihmisestä, perheestä, sukupuolesta ja moraalista rakentuu nyt täysin toisin. Kulttuuri asettaa rajat sille, mikä on hyväksyttävää – ja julkinen keskustelu seuraa perässä. Konservatiivinen kristillisyys ei enää määritä keskustelun lähtökohtia, vaan se on siirretty puolustusasemiin.
- Kirkko mukautuu – ja menettää uskottavuutensa
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on monin paikoin muuttunut peiliksi ympäröivälle yhteiskunnalle. Se, mikä ennen oli teologinen kysymys, on nyt myös selviytymiskysymys. Tuloksena on usein rauhoitteleva viesti: “kaikki on hyvin, rauha, rauha – ei hätää mitään”.
Viime aikoina minua on alkanut yhä enemmän mietityttää se, että kirkko kieltää käytännössä Kristuksen, jos se ei uskalla selkeästi kutsua ihmisiä hänen seuraajikseen. Jos pelkkä jäsenyys riittää, kirkko on hiljaisesti luopunut kutsustaan. Tämä syö uskottavuutta sisältäpäin.
Samaan aikaan pienemmät herätysliikkeet jäävät helposti marginaaliin, koska ne eivät aina ymmärrä, millaista muutosta ne tavoittelevat ja miten kulttuurinen muutos todellisuudessa tapahtuu.
- Todellinen muutos tapahtuu arjessa – ei puheissa
Kulttuuri ei muutu eduskunnassa, messussa, suurissa herätyskokouksissa tai some-kirjoituksissa. Se muuttuu:
- keittiön pöydän ääressä
- perheissä
- ystävyyssuhteissa
- arjen valinnoissa
Siinä, miten elät, kasvatat lapsiasi, annat anteeksi ja pidät kiinni totuudesta – lempeästi mutta lujasti.
Rukous ja evankeliointi ovat välttämättömiä, mutta ne eivät korvaa elämää. Jos konservatiivien sanoma näyttäytyy ulospäin yhä useammin vain kiukkuisena vastustuksena ilman näkyvää uutta elämää, sanat menettävät painonsa. Ihmiset eivät usko saarnaa, jonka julistajaan eivät luota. Kulttuuri muuttuu, kun elämä on uskottavaa.
- Uusi strategia – tai ei mitään
Aika, jolloin ajateltiin “kun laki on oikea, niin arvot säilyvät”, on lopullisesti ohi. Laki seuraa kulttuuria, ei päinvastoin.
Jos kristityt haluavat vielä vaikuttaa, painopisteen on siirryttävä perheisiin, koteihin, paikallisiin yhteisöihin ja arjen todistukseen. Kannattaa unohtaa unelmointi suuresta herätyksestä. Tarvitaan tuhansia uskosta eläviä ihmisiä, jotka kulkevat vastavirtaan ja elämällään synnyttävät uutta kulttuuria.
- Henkilökohtainen havainto
Tämän viime viikon aikana olen itse joutunut pysähtymään. Olen pitkään ajatellut, että tehtäväni voisi olla mukana jossain tiimissä, joka toimii ”isossa kirkossa”. Nyt alan epäröidä: ehkä olenkin osa pienempää vähemmistöä, joka etsii, miten elää todeksi uskoa tässä ajassa.
En löydä itseäni selkeistä lokeroista. Haluan kuulua kirkkoon, mutta huomaan olevani siellä siinä vähemmistössä, joka haluaisi ottaa Kristuksen kutsun todesta, mutta joka ei helposti löydä paikkaansa.
Minulle yksi keskeinen vaikeus nykyisin kirkossa on tämä: kutsuuko se todella Kristuksen seuraamiseen? Kun nykyisin harva piispa haastaa ympäröivää kulttuuria Jumalan sanalla, seuraukset näkyvät nopeasti alaspäin. Yhä harvempi pappi – ja lopulta myös tavallinen kristitty – näkee kirkon paikkana, jossa tarvitseekaan seurata Kristusta.
Se pakottaa kysymään: mitä uskollisuus oikein tarkoittaa tällaisessa tilanteessa?
Entä jos tämä aika onkin aikaa, jolloin joudumme hyväksymään Jeesuksen sanat, että vain harvat ovat ne, jotka löytävät tien elämään? Entä jos todellisuus on se, että syntyy pieniä, tiiviitä yhteisöjä ja verkostoja, jotka yksinkertaisesti elävät todeksi Kristuksen kutsua samalla kun suuret massat kulkevat toiseen suuntaan, leveää tietä?
Se ei ole lohdullinen ajatus. Mutta ehkä juuri siinä on rehellisin lähtökohta: on turhaa rakentaa suurta näkyä massaliikkeestä, vaan olla uskollinen siellä missä on – yhdessä niiden kanssa, jotka jakavat saman kutsun. Ehkä tämä on enemmän identiteetin kuin strategian muutos.
- Lopuksi
Taistelu totuudesta julkisuudessa voi olla tarpeellista, mutta se ei yksin riitä. Eikä riitä pelkkä rukous tai julistus, jos elämä ei kanna samaa todistusta.
Todellinen vaikutus syntyy, kun usko näkyy kodeissa, katseissa, teoissa ja tavassa kohdata ihmiset. Kulttuuri muuttuu ihmisten kautta.
Siksi kristinusko vaikuttaa edelleen – ei ensisijaisesti äänestämällä eikä vain puhumalla, vaan elämällä. Siitä herätysliikkeet olivat aikanaan todistuksena.
Minä en ymmärrä naispappeuden jyrkkää vastustamista. Voisiko joku selvetää mulle sitä mistä on kyse ?
No Pekka haluatko lukea Raamattua eri lailla kun 1900 vuotta on kristikunta on tehnyt ? Onko Jumalan sanaan pitäytyminen millainen kysymys ? Siihen on selvät teologiset perusteet Raamatussa ja asia ei ole naispappeuden vastustaminen vaan Raamatullisen pappeuden muuttaminen ja siinä on samanlailla ehtoja myös miehille minkälainen tulee olla seurakunnan paimenen .
No Timo. Papeista yli puolet on naisia. Jos he poistuisivat tehtävistään tänään, niin aika moni seurakunta olisi pulassa.
Tietnkään tätä ei voi tapahtua. Naiset on ja pysyy työssään. Mitkään teologiset perusteet ei tätä tilannetta muuta miksikään. Saa sitä naispappeutta vastustaa, mutta tuulimyllyjen kanssa taistelua se on. Ei se johda mihinkään. Voimavarojen tuhlausta. Naiset hoitaa papilliset tehtävät ihan yhtähyvin kuin miehetkin. Eikä kirkko mistään toimintatavoistaan luovu. Joten kirkon uudistamisesta ei ole kyse, kun naispappeutta vastustetaan. Kirkossa sillä saadaan aikaan vain se vastavaikutus , että myös naispappeuden hylkäkääviä vastustetaan entistä voimakkaammin.
Kysymykseni koski jyrkkää vastustamista. Kyllä minä Raamatun tunnen ja sen, että uhritoimitukset oli miesten papillisia tehtäviä. Nyt ei meilllä ole enään uhritoimituksia. On vain kirkko ja sen virkatehtäviä hoitavat papit.
Pappien paimenviran hoitamista en ole havainnut toteutettavan muuten kuin heidän saarnojensa kautta. Ne kun on ainoita tilanteita , joissa papit voivat omaa valtaansa käyttää.
Paimen kulkee laumansa mukana. Papeilla ei ole sellaiseen aikaa, eikä voimavaroja. Heidän työnsä rajoittuu kirkon seinien sisälle ja virantoimituksiin. Eivät he voi tulla koteihin paimentamaan. Se onkin kirkon yksi parhaita puolia, ettei kirkossa ole paimennusta. Ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Kukin saa uskoa ja elää niin kuin itse hyväksi näkee. Kirkosta ei ketää potkita ulos.