Opetusministeri Anders Adlercreutz kertoi jokin aika sitten käynnistäneensä selvityksen yhteisestä katsomusaineesta, jonka pohjalla voisi olla evankelis-luterilaisen uskonnon opetussuunnitelma.
Esitys on herättänyt ihmetystä. Tehtiinhän juuri viime hallituskaudella aiheeseen liittyvä selvitys. Parranpärinää on herännyt edelleen sekä elämänkatsomustietoa kannattavissa tahoissa että uskonnollisten vähemmistöjen piirissä.
Koulujen uskonto- ja katsomusopetus perustuu valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan, joka on viranomaismääräys. Yksittäisissä kouluissa ja opettajien toiminnassa voi olla siitä poikkeavia korostuksia. Se ei poista määräyksen velvoittavuutta.
Keskustelua on käyty pikemminkin epäkohdista kuin itse määräyksestä. Siitä ilmenee, että esimerkiksi valtaosa uskonnonopetusta koskevasta keskustelusta käsittelee sitä sellaisena, jota opetussuunnitelma ei tunnista.
KOSKA PERUSOPETUKSEN alakoulu muodostaa sekä kasvatuksellisesti että ihmisoikeussopimusten näkökulmasta oman kysymyksensä, viittaan lyhyesti vuosiluokkien 7–9 opetussuunnitelmaan.
Uskonnonopetuksesta määrätään, että siinä on kolme keskeistä teemaa: suhde omaan uskontoon, uskontojen maailma ja hyvä elämä.
Elämänkatsomustiedosta määrätään vastaavasti kolme aihealuetta: katsomus ja kulttuuri, etiikan perusteet, ihmisoikeudet ja kestävä kehitys.
Sisällöllisesti molempien oppiaineiden opetussuunnitelmat ovat paljolti päällekkäisiä.
Uskonnossa käsitellään ensin kristinuskoa sen eri muodoissa, sitten muita maailmanuskontoja ja lopuksi etiikkaa. Elämänkatsomustiedossa käsitellään ensin maailmankuvan ja -katsomuksen käsitteellisiä perusteita (kuten uskonnossakin), teistisiä ja ateistisia käsityksiä (kuten uskonnossakin) sekä esimerkiksi humanismia. Sitten siirrytään moraalifilosofian perusteisiin. Lopuksi esillä ovat ihmisoikeudet ja erityisesti luontoon liittyvät asiat.
USKONNON OPETUSSUUNNITELMA – niitä on noin 10 eri omille uskonnoille – tarjoaa laajemman katsomusopetuksen kuin elämänkatsomustieto. Molempien aiheita käsitellään monissa muissakin oppiaineissa kuten historiassa ja äidinkielessä. Osa uskontonimisen oppiaineen opetussisällöistä on etiikkaa eikä uskontoa.
Jos tahdotaan kaikille yhteinen oppiaine, uskonnon opetussuunnitelma tarjoaa laajemman pohjan kuin elämänkatsomustieto, jonka aiheet tietysti kuuluvat myös kouluopetukseen.
Sivuhuomautuksena sanon parikin lukion etiikan oppikirjaa (Otava) kirjoittaneena, että saa vaikutelman aatteellisista vatsanpuruista seuraavasta pelleilystä. On filosofian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon etiikan kurssi. Sisältö on niissä muutettavat muuttaen sama.
MITEN EDETÄ? Voisiko perusopetuksessa olla erillinen oppiaine, filosofia ja etiikka sekä kaikille yhteinen uskonto- ja katsomustieto?
Saa vaikutelman, että erityisesti elämänkatsomustiedon pohjalta yhteistä katsomustietoa puolustavien näkemys on pikemminkin asenteellinen kuin asiallinen. Oppiaine ei sisällöllisesti tarjoaa kattavaa katsomusopetusta määräystasolla.
Uskonnollisten vähemmistöjen argumentit puolestaan nousevat yleissivistyksellisen koulun tehtävän ulkopuolelta. Ne eivät myöskään ota huomioon, että monet maamme uskonnolliset vähemmistöt ovat globaaleja enemmistöjä, kuten roomalaiskatolisuus ja helluntailaisuus. Näitä koskeva tietosisältö tulisi saattaa kaikkien oppilaiden ulottuville.
Mikään ei estä oppilaan identiteetin tukemista ja hänen henkilökohtaisen katsomuksensa vahvistamista myös yleissivistävän tiedollisen kulttuurin piirissä. Päinvastoin.
Onko niin, että kun opetussuunnitelmassa on luovuttu tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta, sen korvanneesta oman uskonnon opetuksesta on tullut eräänlainen Troijan hevonen ylläpitää koulussa sen omalle tehtävälle vieraita opetuskäytänteitä.
Koulu ei voi olla vähemmistöjä syrjivä. Mutta koulu ei lähtökohtaisesti perusta toimintaansa vähemmistöjen aatteellisiin ja kasvatuksellisiin tarpeisiin. Ne ovat kaiken myötämielen ansaitsevia ja elintärkeitä, mutta ne sijoittuvat muille kulttuurin alueille.
KUKA MÄÄRITTELEE sisällöt, kysytään. Perusopetuslaki on yksiselitteinen. Opetuksen taustalla on kunkin oppiaineen taustalla oleva tiede. Uskonnon tietosisällöt määrittelee teologinen tiede, filosofian ja etiikan sisällöt filosofia. Koulu on kasvatusta tiedolliseen kulttuuriin. Se tietenkin tukee oppilaan identiteettiä ja kunnioittaa hänen katsomuksiaan vapaan keskustelun ilmapiirissä.
Nykyinen tilanne on haastava kouluissa, joiden oppilaat edustavat useita uskontoja ja katsomuksia. Miten järjestää jokaiselle oma opetus? Yhteiskunnan koulussa ei luonnollisestikaan voi olla jonkin katsomuksen suosituimmuusasemaa, joskaan koulu ei ole arvoneutraali, toisin kuin joskus edellytetään. Koulun arvot on määritelty myös perusopetuksen opetussuunnitelmassa, ei arvoneutraalilla tavalla.
Kansalaisilla on oikeus tietoon uskonnoista ja katsomuksista, kuten myös filosofian alkeisiin. Näin syntyy hyvä koulu. Ei ole järkevää ajatella, että jostakin itselle vieraasta tulisi vaieta. Maailmassa on paljon asioita, joista emme pidä. Kukaan ei halua syöpää, mutta on järkevää tutkia sitä.
Yllä olevista syistä kannatan sisällöllisesti ministeri Adlercreutzin esille tuomia näkemyksiä aiheesta. En ota kantaa siihen, onko ne tuotu esille poliittisesti sopivasti.
Petri Järveläinen
dosentti, rehtori
Lue myös:
Lukijoilta: Uskonnon opetusta ei pidä muuttaa
Vuoden uskonnonopettaja Outi Raiskinmäki: Yhteinen katsomusaine olisi tätä päivää
Ilmoita asiavirheestä